Kira haluaa nyt isolla äänellä ja kovasti etutassuilla heilutellen ilmoittaa: Voidaan jatkaa elämää!
Ihana hassu pieni otus on tullut takaisin. En todellakaan edes muistanut millainen se oikeasti on. Tässä kuitenkin viime aikoina olen ollut tosi kiireinen ja ulkoilun ja aktivoinnin määrä on tasaisesti vähentynyt. Viimeiset kaksi viikkoa ennen MM-kisoja tein Pomppa-hommia ympäri vuorokauden ja Kiran ulkoilu oli aamulla 100 metriä autolle ja illalla takasin (tai sitten aamuyöllä korttelin ympäri ja iltapäivällä pihalla käymään). Siinä välissä se vain nukkui jossain piilossa.
Pikkuhiljaa alkoi elon merkkejä näkyä. Alussa vain ulosmenon yhteydessä pientä innostusta joka lakkasi heti kun ulos päästiin. Sitten Kira alkoi olemaan enemmän hereillä päivisin, kuljeskelemaan välillä katsomaan työntekoani. Seuraavaksi alkoi itsenäinen Kira-show; yhtäkkiä jossain raavittiin lattiaa ja kieriskeltiin. Viimeisenä se on jo pyytänyt ihmisiä mukaan leikkiin ja ihan oikeasti leikkinyt jos on kaverin saanut. Suurin käännekohta oli kun se leikki loputtoman kauan hoidossa olleen pumikakaran kanssa. Niillä oli kummallakin tosi hauskaa, eikä loppua tullut millään, vaikka luulisi Kiran kunnon tuleen vastaan jo kättelyssä.
MM-kisoihin huipentuneen työrupeaman jälkeen tässä on nyt ollut viikko jo vähän enemmän aikaa Kinkulle ja on ollut ihanaa puuhata sen kanssa. Ihanaa kun iltaisin se vielä pyytää tekemistä vaikka onkin ollut lenkkeilemässä. Ihanaa kun se ulkona jaksaa ravata reippaasti ja innostua kaikista hassuista jutuista. Ihanaa kun se hakeutuu seuraan, eikä sitä tarvitse maanitella jostain sängyn alta jos haluaa sen kanssa jotain tehdä.
Piipan kuolemasta on nyt kolme kuukautta, joten johan oli aikakin Kinkun toipua. Tässä välissä sitä on yritetty piristää naksuttelemalla temppuja ja verijälkeä tekemällä. Kummatkin kyllä ilahduttivat sitä hetkellisesti, mutta muuten oltiin taas ihan maassa. Eikä tämä emäntäkään varmaan kovin piristävä ollut. Itse asiassa tuntuu, että nyt vasta alkaa se oma suruaikani, alkaa vasta tajuamaan miten iso pala mua puuttuu tästä. Konkreettisesti, joku tärkeä osa ei ole läsnä. Piipan tasainen ja positiivinen energia puuttuu, se tunne kun 11 kiloa koiraa kaivautuu väkisin syliin. Se miltä Piippa tuntui, kikkara tukka ja sileä ajeltu löysä kaulanahka, kaikki se jäntevyys..
Onneksi Kira on alkanut tulemaan vähän enemmän syliin ja nauttimaan rapsutteluista. Onneksi sain toivon yhden huippuyhdistelmän uusimisesta.. Kyllä, elämä jatkuu!
lauantai 4. lokakuuta 2008
keskiviikko 6. elokuuta 2008
Äkillinen sydämen toiminnanvajaus
Tutkimustodistus tuli tänään. Olin jostain syystä odottanut jotain valtavaa vähintään A4- kokosta synkkää ja kulunutta kirjettä täynnä erilaisia mystisiä papereita. Toihan olikin vain kolme taitettua paperia ihan normaalissa ilosen oranssilla kuvioidussa kuoressa. Oli siinä silti ihan riittävästi mystistä tekstiä.
Alareunassa lukee, ettei saa julkaista tai kopioida osittain ilman Eviran lupaa. Saa kai sitä silti referoida, kertoa omin sanoin. Saattaa siinä jäädä jotain olennaista sanomatta, mutta jos mä en sitä tajua niin ei tarvi kenenkään muunkaan tajuta. Mikään tossa paperissa ei tuo Piippaa takasin vaikka kuinka muuttaisikin käsitystä tapahtuneesta.
Silmämääräisen tutkimuksen selostuksen alussa on ihan mukavia juttuja. Tietysti itsekin tiesin sen jo, mutta tuntuu hyvältä kun se on mustaa valkosella. Piippa oli ulkoisesti normaalissa kunnossa, kuoleman jälkeiset muutokset kohtalaisen lievät. Lihaskunto hyvä! Rasvavarastot kohtalaiset.. Näitä epämääräisiä "kohtalaisia" teksti sisältää paljon. Piippa ei ollut kerennyt kakata niin erinäistä sisältöä suolistossa oli joka paikassa kohtalaisesti, mutta onneksi ihan normaalissa kunnossa.
Kaikki muukin on normaalia, sydämen koko 93,84 g, onko tuo sitten kohtalainen vai mikä 11 kiloiselle koiralle..? Sen muoto, läpät ja verisuonet normaalit. Nivelet, aivot, silmät, sisäkorvat ja nenäontelo, normaaleja kaikki. Nisissä on kolme kasvainta, mutta ne olivatkin jo tiedossa.
Sitten alkaa inhottava osuus: keuhkoissa on pöhöä ja verentungos, joka puolella lueteltu vertymiä. Kuonossa ja oikeassa kyljessä on isot vertymät, muuten melkein joka puolella vain pieniä. Lopussa vain rivi makroskooppinen diagnoosi ja perässä tuo otsikon teksti.
Historologisessa tutkimuksessa kaikki sama on käyty uudestaan läpi: Kaikki sisäelimet ja muu, sydän ja aivot mukaan lukien tutkittu terveiksi. Maitorauhasten kasvaimet todettu hyvänlaatuisiksi.
Lopussa on kommentti joka toistaa edellä ollutta: "Koira on kuollut äkilliseen sydämen toiminnanvajaukseen, joka yleensä on seurausta äkillisestä rytmihäiriöstä. Sydämessä ei todettu muutoksia, jotka olisivat altistaneet äkkikuolemalle. Vertymät nahanalaiskudoksessa ja paikoin lihaksistossa ovat seurausta elvytysyrityksistä. Maitorauhasessa todettiin hyvänlaatuinen sekakasvain."
Siinäpä se, eli häh!? Mikä sille koiralle siis oikein tuli? Miksi ihmeessä täysin terve koira yhtäkkiä sai rytmihäiriön? Vaikuttiko se aita yhtään mihinkään? Olisiko jotain sittenkin voinut tehdä? Nyt tästä hommasta hävisi viimeinenki tolkku.
Juttelin meidän elvyttäjä-lääkärin kanssa ja pyysin tulkkausta. Suomeksi sanottuna Piipalle tuli sydänkohtaus, sydämen rytmi meni sekasin ja sydän lakkasi pumppaamasta verta sinne minne pitää. Kohtaus oli täysin odottamaton, koska sydämestä ei löytynyt mitään krooniseen vikaan viittaavaa. Kohtauksen aiheuttajaa on mahdoton sanoa, mutta aita se ei ollut. Aitaan törmääminen ei pysäytä sydäntä. Piipassa ei ollut mitään niin isoja ruhjeita, että isku millään olisi voinut vaikuttaa sydämeen.
Piipan olisi voinut pelastaa niillä "Clear!"-laitteilla, joilla sydämen rytmiä aina telkkarissa korjaillaan. Mutta kuten useimmiten muutenkin, sydäri iskee niin yllättäen, ettei semmosia laitteita millään olisi voitu saada paikalle ajoissa.
Lopputulema on, että Piipalla kävi joku käsittämättömän huono tuuri ja se sai sydärin ihan liian nuorena ja hyväkuntoisena. Se, että se sattui treeneissä huonosti verryteltynä ja rakenteilla olevaan aitaan törmätessä, on vain outoa yhteensattumaa.
Mitään ei kuitenkaan enää voi tehdä, täytyy vaan sopeutua tähän uuteen nykyisyyteen. Piippa kuoli parhaana mahdollisena hetkenä ja vain kuoli. Sitä ei olisi millään voinut estää tai ennustaa. Se oli hieno koira ja kuoli huipulle. Meille jäi valtava aukko ja ikävä, mutta ne kertovat vain siitä kuinka tärkeän ja rakkaan ja hienon koiran kanssa saimme elää.
Alareunassa lukee, ettei saa julkaista tai kopioida osittain ilman Eviran lupaa. Saa kai sitä silti referoida, kertoa omin sanoin. Saattaa siinä jäädä jotain olennaista sanomatta, mutta jos mä en sitä tajua niin ei tarvi kenenkään muunkaan tajuta. Mikään tossa paperissa ei tuo Piippaa takasin vaikka kuinka muuttaisikin käsitystä tapahtuneesta.
Silmämääräisen tutkimuksen selostuksen alussa on ihan mukavia juttuja. Tietysti itsekin tiesin sen jo, mutta tuntuu hyvältä kun se on mustaa valkosella. Piippa oli ulkoisesti normaalissa kunnossa, kuoleman jälkeiset muutokset kohtalaisen lievät. Lihaskunto hyvä! Rasvavarastot kohtalaiset.. Näitä epämääräisiä "kohtalaisia" teksti sisältää paljon. Piippa ei ollut kerennyt kakata niin erinäistä sisältöä suolistossa oli joka paikassa kohtalaisesti, mutta onneksi ihan normaalissa kunnossa.
Kaikki muukin on normaalia, sydämen koko 93,84 g, onko tuo sitten kohtalainen vai mikä 11 kiloiselle koiralle..? Sen muoto, läpät ja verisuonet normaalit. Nivelet, aivot, silmät, sisäkorvat ja nenäontelo, normaaleja kaikki. Nisissä on kolme kasvainta, mutta ne olivatkin jo tiedossa.
Sitten alkaa inhottava osuus: keuhkoissa on pöhöä ja verentungos, joka puolella lueteltu vertymiä. Kuonossa ja oikeassa kyljessä on isot vertymät, muuten melkein joka puolella vain pieniä. Lopussa vain rivi makroskooppinen diagnoosi ja perässä tuo otsikon teksti.
Historologisessa tutkimuksessa kaikki sama on käyty uudestaan läpi: Kaikki sisäelimet ja muu, sydän ja aivot mukaan lukien tutkittu terveiksi. Maitorauhasten kasvaimet todettu hyvänlaatuisiksi.
Lopussa on kommentti joka toistaa edellä ollutta: "Koira on kuollut äkilliseen sydämen toiminnanvajaukseen, joka yleensä on seurausta äkillisestä rytmihäiriöstä. Sydämessä ei todettu muutoksia, jotka olisivat altistaneet äkkikuolemalle. Vertymät nahanalaiskudoksessa ja paikoin lihaksistossa ovat seurausta elvytysyrityksistä. Maitorauhasessa todettiin hyvänlaatuinen sekakasvain."
Siinäpä se, eli häh!? Mikä sille koiralle siis oikein tuli? Miksi ihmeessä täysin terve koira yhtäkkiä sai rytmihäiriön? Vaikuttiko se aita yhtään mihinkään? Olisiko jotain sittenkin voinut tehdä? Nyt tästä hommasta hävisi viimeinenki tolkku.
Juttelin meidän elvyttäjä-lääkärin kanssa ja pyysin tulkkausta. Suomeksi sanottuna Piipalle tuli sydänkohtaus, sydämen rytmi meni sekasin ja sydän lakkasi pumppaamasta verta sinne minne pitää. Kohtaus oli täysin odottamaton, koska sydämestä ei löytynyt mitään krooniseen vikaan viittaavaa. Kohtauksen aiheuttajaa on mahdoton sanoa, mutta aita se ei ollut. Aitaan törmääminen ei pysäytä sydäntä. Piipassa ei ollut mitään niin isoja ruhjeita, että isku millään olisi voinut vaikuttaa sydämeen.
Piipan olisi voinut pelastaa niillä "Clear!"-laitteilla, joilla sydämen rytmiä aina telkkarissa korjaillaan. Mutta kuten useimmiten muutenkin, sydäri iskee niin yllättäen, ettei semmosia laitteita millään olisi voitu saada paikalle ajoissa.
Lopputulema on, että Piipalla kävi joku käsittämättömän huono tuuri ja se sai sydärin ihan liian nuorena ja hyväkuntoisena. Se, että se sattui treeneissä huonosti verryteltynä ja rakenteilla olevaan aitaan törmätessä, on vain outoa yhteensattumaa.
Mitään ei kuitenkaan enää voi tehdä, täytyy vaan sopeutua tähän uuteen nykyisyyteen. Piippa kuoli parhaana mahdollisena hetkenä ja vain kuoli. Sitä ei olisi millään voinut estää tai ennustaa. Se oli hieno koira ja kuoli huipulle. Meille jäi valtava aukko ja ikävä, mutta ne kertovat vain siitä kuinka tärkeän ja rakkaan ja hienon koiran kanssa saimme elää.
maanantai 28. heinäkuuta 2008
Elämä jatkuu
Tällä viikolla saan Piipan ruumiinavauksen tulokset ja tuhkat. Saa nähdä millaiseksi maailma muuttuu. Ainakin tapahtuma konkretisoituu taas uudella tavalla, luulen, että rankimmalla tähän mennessä. Mutta siitä lisää sitten.
Tulosten saaminen tarkoittaa, että Piipan kuolemasta on neljä viikkoa. Neljä kaunista kesäistä viikkoa, joiden aikana on ollut Agirotu, kaksipäiväiset kisat Kuopiossa ja MM-karsinnat. Kaikkiin ollaan Kiran kanssa osallistuttu ja se tarkoittaa paljon agilityä. Vaikka hetkessä on eletty täysillä, kokonaistunne ei vastaa todellistuutta. Tuntuu että tämä kuukausi on ollut loputtoman pitkä ja pimeä. Tuntuu etten ole muuta tehnyt kun ollut masentunut ja muuten huonona.
Nyt pitääkin ottaa positiivisuustuokio ja käydä läpi ne kaikki hyvät asiat viime ajoilta:
Agirotuun päätin lähteä kun sitä oli taas niin odotettu ja en halunnut märehtiä kotona ja miettiä kuinka menetin koiran lisäksi must see- tapahtumankin. Vähän sumussahan koko juhla meni, mutta oli kiva nähdä kaikkia kivoja ihmisiä ja kivoja koiria ja olla ylipäänsä mukana. Sain ymmärrettävästi paljon surunvalitteluja ja kannustusta ja jokainen sana tai pienetkin eleet auttoivat paljon. Lisäksi hoidossa ollut puminpenska oli suunnattoman hyvä piristysruiske.
Kiran kanssa otettiin lauantaina iltarata, joka meni suhteellisen hyvin. Kepeiltä tuli vitonen aika turhaan, mutta kontaktit piti ja Kira kulki hyvin. Joukkuerata sunnuntaina taisi mennä vähän vasemmalla kädellä, mutta tärkeintä oli kivat leijonaihmiset ja ihana piknikki :)
Koska ei saatu sitä MM-karsintatuloksista puuttuvaa nollaa agirodusta, tinkasin meille startit Maaningan kisoihin seuraavalle viikonlopulle. Tehtiin perheretki Kuopioon ja viihdyttiin rennoissa kisoissa. Kira taisi kulkea ihan hyvin ja otettiin molemmilta päiviltä yksi nolla ja yksi hylky. Loppua kohden kontaktit meni huonommaksi ja vauhti vaihteli, mutta tavoite oli silti saavutettu. Lisäksi näin pari tosi mielenkiintosta koiraa ja kuulin pentuprojekteista..
Seuraavana viikonloppuna päästiin veneilemään ja se oli ihana irtiotto ihan kaikesta. Kiran mielestä veneessä ei ollu kovin hauskaa merenkäynnin yltyessä. Mutta hienosti se kesti ja nautti saamastaan katkeamattomasta huomiosta. Veneellä oli liukasta ja olin varma Kiran jumiutumisesta, pidin sillä BoT-takkia aina kun sää oli vähänkin viileä ja aina maissa tehtiin huolellisesti ravilenkkejä. (Ja Kinkku ui joka ainoassa mahdollisessa välissä...)
Eipä pikkuepeli sitten ollutkaan yhtään jumissa. Heti seuraavana päivänä retken jälkeen teki treeneissä tosi kivaa rataa. Karsintoja varten otettiin kontaktit ja pöytä radalle ja kaikki meni täydellisesti. Kirahan tekee treeneissä aina vain yhden radan, eikä sitä hinkata kun korkeintaan yksi pikku pätkä. Mutta aina sen ainokaisensa tekee hienosti.
Seuraavana päivänä Kira oli kentän reunalla odottamassa kun vedin treenejä. Kun neljän tunnin odotuksen jälkeen lähdettiin vielä lenkille, teki Kira jymy-yllärin. Pieni hajuaistiton seurakoirani sai nappinenäänsä jonkun hajun. Se laittoin korvat lukkoon ja kaasun täysille ja lähti jahtiin. Itse en nähnyt mitään jahdattavaa elukkaa missään vaiheessa. Aluksi vain nauroin ja annoin mennä, vähän ajan päästä selkävammainen oli mielestäni kaahaillut tarpeeksi ja sitten sainkin tosissaan tehdä töitä sen pysäyttämiseksi.
Olin aina olettanut Kiran jahtaavan vain Piippaa kun ne yhdessä painoivat jonkun jäljen perässä. Ja aina Kira on tullut jahdista pienellä pyynnöllä pois, Piipan kanssa on ollut ehkä ongelmia. Tai ehkä en koskaan ole keskittynyt Kiraan siinä vaiheessa ja kun Piipan on saanut pois on Kirakin jo tullut. Niin sitä oppii koirastaan vielä uutta.
Kiran nenässä onkin siis oltava toimivia hajureseptoreita ja jotain viettiäkin otuksessa täytyy olla. Puhumattakaan siitä, että sen kroppakin taitaa olla vallan käyttökelponen. Ainakin jossain määrin. Lisähuomautuksena mainittakoon, tuohon suoritukseen lähti siis verrytelty koira ja sen jälkeen verryteltiin ja illalla vähän hierottiin. Seuraavana päivänä tyyppi ravasi ihan reippaasti ja näytti hyvältä viikonloppua ajatellen.
Karsinnat olivat kummallekin toinen kerta ja päästiin peräti kaksi estettä pidemmälle kuin ekalla kerralla. Plussan puolella siis :) Ekalla radalla kepeiltä virhe niinkuin viime vuonnakin, muuten ihan nättiä ja nopeaa rataa. Tokalla radalla Kinkku loikkasi A:n kontaktin törkeästi ja siitä pökertyneenä työnsin sen väärin viidennelle esteelle. Siispä hyl ja suorinta tietä ulos.
Alusta oli ihana ja puitteet hulppeat. Kinkun vauhti oli tokalla radalla jo erittäin hyvää jos eka rata menikin siltä vähän alustaan totutteluun. Olisin niin mielellään jatkanut sunnuntaille. Mutta jos ei ole treenannut pitkiin aikoihin juuri mitään, varsinkaan hinkannut esteosaamista, niin kyllä tämä oli ihan kohtuullinen tuomio. Ei tommonen pitkäkoipi-vauhtihirmu tee kontakteja luonnostaan tai jaksa keksittyä etsimään oikeaa väliä kepeillä kun kerrankin pääsee painamaan lujaa.
Sunnuntai-aamuna sain taas hoitoon pumikakaran ja tällä kertaa mukana tuli sille leikkikaverikin, siis kaksi alle vuotiasta pumia! Ei haitannut yhtään viettää aamu karsintojen sijaan ulkona lasten kanssa. Sää oli ihana ja käveltiin metsää pitkin rantaan, kakarat lutrasi ja riehui. Takastulomatkalla ne kerkesivät kuivua niin käytiin kahluualtaassa riehumassa lisää. Sen jälkeen täysin läpimärät tyypit sai juosta kanavarannan nurmikoilla itsensä taas kuivaksi. Kirakin intoutui juoksemaan mukana, aika paljonkin. Kyllähän sitä sillon voi riehua kun kukaan ei pyydä mukaan. Sillon kun on vain yksi kakara, joka koko ajan kerjää Kiraa leikkiin, ei siihen millään voi suostua.
Koko aamupäivän riehuneet lapset väsähti tehokkaasti ja pääsin katsomaan finaalit. Olikin kyllä tosi jännät paikat, toi tapahtuma on aina hurjan vahva kokemus. Valtavasti saa uutta virtaa ja ideoita ja sitten toisaalta, sen loputtua on tosi tyhjä olo. Mutta nokka kohti tulevaa ja nautitaan siitä mitä meillä on.
Tulosten saaminen tarkoittaa, että Piipan kuolemasta on neljä viikkoa. Neljä kaunista kesäistä viikkoa, joiden aikana on ollut Agirotu, kaksipäiväiset kisat Kuopiossa ja MM-karsinnat. Kaikkiin ollaan Kiran kanssa osallistuttu ja se tarkoittaa paljon agilityä. Vaikka hetkessä on eletty täysillä, kokonaistunne ei vastaa todellistuutta. Tuntuu että tämä kuukausi on ollut loputtoman pitkä ja pimeä. Tuntuu etten ole muuta tehnyt kun ollut masentunut ja muuten huonona.
Nyt pitääkin ottaa positiivisuustuokio ja käydä läpi ne kaikki hyvät asiat viime ajoilta:
Agirotuun päätin lähteä kun sitä oli taas niin odotettu ja en halunnut märehtiä kotona ja miettiä kuinka menetin koiran lisäksi must see- tapahtumankin. Vähän sumussahan koko juhla meni, mutta oli kiva nähdä kaikkia kivoja ihmisiä ja kivoja koiria ja olla ylipäänsä mukana. Sain ymmärrettävästi paljon surunvalitteluja ja kannustusta ja jokainen sana tai pienetkin eleet auttoivat paljon. Lisäksi hoidossa ollut puminpenska oli suunnattoman hyvä piristysruiske.
Kiran kanssa otettiin lauantaina iltarata, joka meni suhteellisen hyvin. Kepeiltä tuli vitonen aika turhaan, mutta kontaktit piti ja Kira kulki hyvin. Joukkuerata sunnuntaina taisi mennä vähän vasemmalla kädellä, mutta tärkeintä oli kivat leijonaihmiset ja ihana piknikki :)
Koska ei saatu sitä MM-karsintatuloksista puuttuvaa nollaa agirodusta, tinkasin meille startit Maaningan kisoihin seuraavalle viikonlopulle. Tehtiin perheretki Kuopioon ja viihdyttiin rennoissa kisoissa. Kira taisi kulkea ihan hyvin ja otettiin molemmilta päiviltä yksi nolla ja yksi hylky. Loppua kohden kontaktit meni huonommaksi ja vauhti vaihteli, mutta tavoite oli silti saavutettu. Lisäksi näin pari tosi mielenkiintosta koiraa ja kuulin pentuprojekteista..
Seuraavana viikonloppuna päästiin veneilemään ja se oli ihana irtiotto ihan kaikesta. Kiran mielestä veneessä ei ollu kovin hauskaa merenkäynnin yltyessä. Mutta hienosti se kesti ja nautti saamastaan katkeamattomasta huomiosta. Veneellä oli liukasta ja olin varma Kiran jumiutumisesta, pidin sillä BoT-takkia aina kun sää oli vähänkin viileä ja aina maissa tehtiin huolellisesti ravilenkkejä. (Ja Kinkku ui joka ainoassa mahdollisessa välissä...)
Eipä pikkuepeli sitten ollutkaan yhtään jumissa. Heti seuraavana päivänä retken jälkeen teki treeneissä tosi kivaa rataa. Karsintoja varten otettiin kontaktit ja pöytä radalle ja kaikki meni täydellisesti. Kirahan tekee treeneissä aina vain yhden radan, eikä sitä hinkata kun korkeintaan yksi pikku pätkä. Mutta aina sen ainokaisensa tekee hienosti.
Seuraavana päivänä Kira oli kentän reunalla odottamassa kun vedin treenejä. Kun neljän tunnin odotuksen jälkeen lähdettiin vielä lenkille, teki Kira jymy-yllärin. Pieni hajuaistiton seurakoirani sai nappinenäänsä jonkun hajun. Se laittoin korvat lukkoon ja kaasun täysille ja lähti jahtiin. Itse en nähnyt mitään jahdattavaa elukkaa missään vaiheessa. Aluksi vain nauroin ja annoin mennä, vähän ajan päästä selkävammainen oli mielestäni kaahaillut tarpeeksi ja sitten sainkin tosissaan tehdä töitä sen pysäyttämiseksi.
Olin aina olettanut Kiran jahtaavan vain Piippaa kun ne yhdessä painoivat jonkun jäljen perässä. Ja aina Kira on tullut jahdista pienellä pyynnöllä pois, Piipan kanssa on ollut ehkä ongelmia. Tai ehkä en koskaan ole keskittynyt Kiraan siinä vaiheessa ja kun Piipan on saanut pois on Kirakin jo tullut. Niin sitä oppii koirastaan vielä uutta.
Kiran nenässä onkin siis oltava toimivia hajureseptoreita ja jotain viettiäkin otuksessa täytyy olla. Puhumattakaan siitä, että sen kroppakin taitaa olla vallan käyttökelponen. Ainakin jossain määrin. Lisähuomautuksena mainittakoon, tuohon suoritukseen lähti siis verrytelty koira ja sen jälkeen verryteltiin ja illalla vähän hierottiin. Seuraavana päivänä tyyppi ravasi ihan reippaasti ja näytti hyvältä viikonloppua ajatellen.
Karsinnat olivat kummallekin toinen kerta ja päästiin peräti kaksi estettä pidemmälle kuin ekalla kerralla. Plussan puolella siis :) Ekalla radalla kepeiltä virhe niinkuin viime vuonnakin, muuten ihan nättiä ja nopeaa rataa. Tokalla radalla Kinkku loikkasi A:n kontaktin törkeästi ja siitä pökertyneenä työnsin sen väärin viidennelle esteelle. Siispä hyl ja suorinta tietä ulos.
Alusta oli ihana ja puitteet hulppeat. Kinkun vauhti oli tokalla radalla jo erittäin hyvää jos eka rata menikin siltä vähän alustaan totutteluun. Olisin niin mielellään jatkanut sunnuntaille. Mutta jos ei ole treenannut pitkiin aikoihin juuri mitään, varsinkaan hinkannut esteosaamista, niin kyllä tämä oli ihan kohtuullinen tuomio. Ei tommonen pitkäkoipi-vauhtihirmu tee kontakteja luonnostaan tai jaksa keksittyä etsimään oikeaa väliä kepeillä kun kerrankin pääsee painamaan lujaa.
Sunnuntai-aamuna sain taas hoitoon pumikakaran ja tällä kertaa mukana tuli sille leikkikaverikin, siis kaksi alle vuotiasta pumia! Ei haitannut yhtään viettää aamu karsintojen sijaan ulkona lasten kanssa. Sää oli ihana ja käveltiin metsää pitkin rantaan, kakarat lutrasi ja riehui. Takastulomatkalla ne kerkesivät kuivua niin käytiin kahluualtaassa riehumassa lisää. Sen jälkeen täysin läpimärät tyypit sai juosta kanavarannan nurmikoilla itsensä taas kuivaksi. Kirakin intoutui juoksemaan mukana, aika paljonkin. Kyllähän sitä sillon voi riehua kun kukaan ei pyydä mukaan. Sillon kun on vain yksi kakara, joka koko ajan kerjää Kiraa leikkiin, ei siihen millään voi suostua.
Koko aamupäivän riehuneet lapset väsähti tehokkaasti ja pääsin katsomaan finaalit. Olikin kyllä tosi jännät paikat, toi tapahtuma on aina hurjan vahva kokemus. Valtavasti saa uutta virtaa ja ideoita ja sitten toisaalta, sen loputtua on tosi tyhjä olo. Mutta nokka kohti tulevaa ja nautitaan siitä mitä meillä on.
keskiviikko 9. heinäkuuta 2008
Meille kävi huonosti
Se oli niin järkyttävää ja yllättävää, ettei sitä voi vielä ymmärtää. En tiedä ymmärränkö koskaan.
Meidän treenikenttien ympärille rakennetaan aitaa. Se oli siihen aikaan sinä iltana siinä kohtaa kenttää siinä vaiheessa. Aitalangat (ohuet vaijerit) kiristettynä tolppien väliin, toinen korkeuksissa, toinen n. 20 cm maasta. Hiekkaa ja osittaisia ruohoja vasten tosi vaikea nähdä. Varsinkin kun jahtaa palkkapalloa elämänsä riemulla. Sinne suuntaan on aina heitetty palkka ja Piippa on aina saanut pallon palkaksi. Sitä parempi mitä pidemmälle ja pomppivammin pallo menee. Meillä olikin erityisen meneviä palloja. Piippa oli erittäin hyvä ottamaan koppeja ja siksi tosi pomppiva pallo toi lisähaastetta ja oli vaan entistä ihananpi.
Kentän reunasta ja loppusuoran lopusta oli vaijeriin alle 5 metriä. Olin heittänyt pallon sinne jo kerran ja sanoin ääneen, että pitää varoa, toi on tosi vaarallinen. Silti se käsi refleksinä heitti sen pallon, niin kuin jo seitsemän vuotta, aina radan jälkeen. Heitin pallon puolesta kentästä ja annoin Piipan tehdä loppusuoran täysiä, niin kuin aina. Tajusin heti mitä tuli tehtyä. Pallo osui maahan siinä välissä pari kertaa, sai Piipalle jahtauksen täysille se taisi osuakin siihen muttei saanut kiinni vaan tökkäsi ennemmin lisää vauhtia. Pallon perässä pää alhaalla Piippa juoksi täysiä päin vaijeria. (oma mielikuvani, muilla on vähän eri, toisten mielestä osui etujaloilla, toisten mielestä vasta takajalat osuivat vaijeriin)
Piippa heitti kuperkeikan siitä yli ja jäi oikealle kyljelle makaamaan, oikea takajalka vielä vaijerin alla. Etujalat kääntyneenä ylöspäin sivulle ja koira alkoi kramppaamaan. Siinä vaiheessa tuli kylmä ja juoksin sen luokse. Eläinlääkäri-treenikaveri huusi vain "ota se pois sieltä ja rauhota" ja tuli kanssa siihen. Piippa ei saanut henkeä. Luultiin, että se on sukeltanut hiekkaan ja saanut jotain nieluun. Yritettiin ravistella, kaivaa, hakata ja taas kaivaa. Piippa puri Mariaa ja verta oli joka paikassa. Kieli alkoi mennä siniseksi. Maria sanoi jossain vaiheessa, että taitaa olla menoa nyt. Sitä ennen en semmosta edes miettinyt enkä senkään jälkeen uskonut.
Paikalle tuli naapurikentällä treenannut toinen eläinlääkäri. Toi stetoskoopin mukanaan. Tutkivat ja yrittivät ensin miettiä jotain muuta, mutta alkoivat sitten elvyttämään. Tekohengitys nosti kyllä rintakehää, mutta Piippa ei itse alkanut hengittää. Sydän löi vielä kovaa, mutta pikkuhiljaa se hiipui värinäksi. Siinä vaiheessa mut haettiin sivuun siitä. Pieni toivo jatkoi mussa, vaikka itkin siellä kaikkien treenikaverien keskellä. Vähän ajan päästä Maria kantoi kuitenkin Piipan pois. Se oli kuollut. Mun Piippa oli kuollut ja siihen pitäisi nyt sopeutua.
Siinä sitten ihmeteltiin kuinka näin kävi, ja mitä siinä kävi ja mitä nyt ja MIKSI. Piti päättää viekö ruumiin avattavaksi ja jos vie niin se pitää viedä kylmään. Kaikki maailman tunteet ja asiat kävi mielessä. Nenäliinoja kului. Lopulta päätin, että Piippa on ansainnut kunnollisen selvityksen asiasta. Aluksi tuntui hirveältä päästää se silvottavaksi ja tuntuu se vieläkin. Mutta avaamatta en voi ikinä tietää mikä sen kaiken todella aiheutti.
Piippa saatiin kylmään ja kaikki meni oikein. En pystynyt lopettamaan sen hyvästelyä. Piippa oli vielä lämmin isommalta osin. Olin juuri maanantaina trimmannut sen lähes kaljuksi, eikä siinä ollut paljon mihin naamansa upottaa. Mutta se oli elämänsä kunnossa fyysisesti, tosi hyvässä lihaskunnossa. Se tuntui niin vahvalta ja elävältä, niin Piipalta. Ei semmosesta voi päästää irti.
Parasta ja pahinta sillä hetkellä oli, että ilta oli kaunis, treenit oli menny aivan järjettömän hyvin. Piippa oli paitsi normaali poikkeuksellisen taitava itsensä, kerrankin myös täpäkkä ja sähäkkä. Meni tosi lujaa ja kääntyi tosi pienesti, teki kontaktitkin tosi hyvin vaikka viime aikoina on kisoissa ollut ongelmia. Sen kanssa oli niin hienoa tehdä. Ja se oli pallonsa toden totta ansainnut.
Tästä on nyt viikko. Maailma muuttui 2.7.2008 Ojangossa. Asiaa on sulateltu, mutta paljon on vielä tehtävä ja ajan kuluttava, ennen kun voi sanoa toipuneensa.
Meidän treenikenttien ympärille rakennetaan aitaa. Se oli siihen aikaan sinä iltana siinä kohtaa kenttää siinä vaiheessa. Aitalangat (ohuet vaijerit) kiristettynä tolppien väliin, toinen korkeuksissa, toinen n. 20 cm maasta. Hiekkaa ja osittaisia ruohoja vasten tosi vaikea nähdä. Varsinkin kun jahtaa palkkapalloa elämänsä riemulla. Sinne suuntaan on aina heitetty palkka ja Piippa on aina saanut pallon palkaksi. Sitä parempi mitä pidemmälle ja pomppivammin pallo menee. Meillä olikin erityisen meneviä palloja. Piippa oli erittäin hyvä ottamaan koppeja ja siksi tosi pomppiva pallo toi lisähaastetta ja oli vaan entistä ihananpi.
Kentän reunasta ja loppusuoran lopusta oli vaijeriin alle 5 metriä. Olin heittänyt pallon sinne jo kerran ja sanoin ääneen, että pitää varoa, toi on tosi vaarallinen. Silti se käsi refleksinä heitti sen pallon, niin kuin jo seitsemän vuotta, aina radan jälkeen. Heitin pallon puolesta kentästä ja annoin Piipan tehdä loppusuoran täysiä, niin kuin aina. Tajusin heti mitä tuli tehtyä. Pallo osui maahan siinä välissä pari kertaa, sai Piipalle jahtauksen täysille se taisi osuakin siihen muttei saanut kiinni vaan tökkäsi ennemmin lisää vauhtia. Pallon perässä pää alhaalla Piippa juoksi täysiä päin vaijeria. (oma mielikuvani, muilla on vähän eri, toisten mielestä osui etujaloilla, toisten mielestä vasta takajalat osuivat vaijeriin)
Piippa heitti kuperkeikan siitä yli ja jäi oikealle kyljelle makaamaan, oikea takajalka vielä vaijerin alla. Etujalat kääntyneenä ylöspäin sivulle ja koira alkoi kramppaamaan. Siinä vaiheessa tuli kylmä ja juoksin sen luokse. Eläinlääkäri-treenikaveri huusi vain "ota se pois sieltä ja rauhota" ja tuli kanssa siihen. Piippa ei saanut henkeä. Luultiin, että se on sukeltanut hiekkaan ja saanut jotain nieluun. Yritettiin ravistella, kaivaa, hakata ja taas kaivaa. Piippa puri Mariaa ja verta oli joka paikassa. Kieli alkoi mennä siniseksi. Maria sanoi jossain vaiheessa, että taitaa olla menoa nyt. Sitä ennen en semmosta edes miettinyt enkä senkään jälkeen uskonut.
Paikalle tuli naapurikentällä treenannut toinen eläinlääkäri. Toi stetoskoopin mukanaan. Tutkivat ja yrittivät ensin miettiä jotain muuta, mutta alkoivat sitten elvyttämään. Tekohengitys nosti kyllä rintakehää, mutta Piippa ei itse alkanut hengittää. Sydän löi vielä kovaa, mutta pikkuhiljaa se hiipui värinäksi. Siinä vaiheessa mut haettiin sivuun siitä. Pieni toivo jatkoi mussa, vaikka itkin siellä kaikkien treenikaverien keskellä. Vähän ajan päästä Maria kantoi kuitenkin Piipan pois. Se oli kuollut. Mun Piippa oli kuollut ja siihen pitäisi nyt sopeutua.
Siinä sitten ihmeteltiin kuinka näin kävi, ja mitä siinä kävi ja mitä nyt ja MIKSI. Piti päättää viekö ruumiin avattavaksi ja jos vie niin se pitää viedä kylmään. Kaikki maailman tunteet ja asiat kävi mielessä. Nenäliinoja kului. Lopulta päätin, että Piippa on ansainnut kunnollisen selvityksen asiasta. Aluksi tuntui hirveältä päästää se silvottavaksi ja tuntuu se vieläkin. Mutta avaamatta en voi ikinä tietää mikä sen kaiken todella aiheutti.
Piippa saatiin kylmään ja kaikki meni oikein. En pystynyt lopettamaan sen hyvästelyä. Piippa oli vielä lämmin isommalta osin. Olin juuri maanantaina trimmannut sen lähes kaljuksi, eikä siinä ollut paljon mihin naamansa upottaa. Mutta se oli elämänsä kunnossa fyysisesti, tosi hyvässä lihaskunnossa. Se tuntui niin vahvalta ja elävältä, niin Piipalta. Ei semmosesta voi päästää irti.
Parasta ja pahinta sillä hetkellä oli, että ilta oli kaunis, treenit oli menny aivan järjettömän hyvin. Piippa oli paitsi normaali poikkeuksellisen taitava itsensä, kerrankin myös täpäkkä ja sähäkkä. Meni tosi lujaa ja kääntyi tosi pienesti, teki kontaktitkin tosi hyvin vaikka viime aikoina on kisoissa ollut ongelmia. Sen kanssa oli niin hienoa tehdä. Ja se oli pallonsa toden totta ansainnut.
Tästä on nyt viikko. Maailma muuttui 2.7.2008 Ojangossa. Asiaa on sulateltu, mutta paljon on vielä tehtävä ja ajan kuluttava, ennen kun voi sanoa toipuneensa.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
"Lumimyrsky"
Hauskaa kun kerran talvessa tulee kunnolla lunta, se onkin sitten heti myrsky. Ei se koiranulkoiluttajan näkökulmasta myrskyä muistuta millään lailla: lunta sataa pehmeästi ja välillä joku tuulenpuuska pöllyttelee sitä ympäriinsä. Maassa puuteria on auraustilanteesta riippuen korkeintaan nilkkaan asti, puhdasta, kuivaa, pehmeää lunta: vallan ihanaa! Onhan se autoille isompi juttu, kun olosuhteen muutoksen huomaa usein liian myöhään: jarrutusten tai mutkien mennessä pitkiksi. Ja siksi kai sitä pitääkin liiotella, että edes joku havahtuisi ajoissa muuttamaan ajotyyliään.
No joo, koirat tykkää tästä myrskystä ainakin. Kira ei välillä pääse ollenkaan eteenpäin kun pitää piehtaroida kaikki kinokset. Lisäksi lumi ilmeisesti huutaa hepuloimaan ja nätti ravaaminen on melkein tuskallista.. Nyt olen viikon verran joka päivä parilla lenkillä päästänyt Kiran irti 20 minuutin kohdalla. Se on saanut olla irti noin kymmenen minuuttia ja loppupätkän taas kiinni. Näin suuri irtiolo on ansaittu hyvällä käytöksellä :) Irti päästäessä vapautan ravi-komennolla ja neiti on nätisti totellut. Siinä se on ravannut omaa tahtiaan ja remmin häiritsemättä, oikein kivasti! Jonkun aikaa ravailtuaan Kira on sitten saattanut ottaa pienen hepulin, jonka kestoa olen vähän säädellyt. Suurimmaksi osaksi ollaan oltu samaa mieltä sopivan spurttailun määrästä, onpa meillä toimiva suhde...
Niinpä siis tänään suuren lumimyrskyn peittäessä maan pehmeään lumeen, saatoin jo antaa pikkuepelin rallitella turvallisin mielin, rallin aloitusajankohdasta piti vaan vähän neuvotella. Jotain kivaa siis meilläkin!
Viikonloppuna oltiin Piipan kanssa treeneissä pitkästä aikaa ja kisojakin katsomassa. Paljon agilityä, paljon kivoja asioita tuli mieleen ja sai aikaan kauhean haikeuden. Piippa oli ihana, aivan huippu. Tehtiin hirveetä vääntörataa, jossa pelkkä radan muistaminen oli voitto, silti saatiin koko juttu jo tokalla yrityksellä loistavasti nollana läpi. Voi voi kun sitä osaisi asennoitua noin hienoon eläimeen oikein ja tehdä sen kanssa töitä sen ansaitsemalla tasolla. Mutta ei se vaan onnistu. Rekisteröimätön 8-vuotias koira, ainoa kisaava koirani. Ei motivoi lähteä sen kanssa yksinään kisaamaan. Kyllä varmasti kisaisin senkin kanssa jos Kiran kanssa kisoja kierrettäisiin. Mutta emme kierrä. Emme. Emme nyt, eikä todennäköisesti enää koskaan.
Siinäpä se. Teen joka päivä paljon töitä Kiran hyvinvoinnin eteen, ja miksi? Jos siitä ei enää ikinä kuitenkaan tule kunnolla harrastavaa koiraa, onko tässä perusteellisessa kuntoutuksessa mitään mieltä? Tarvitseeko sitä nyt niin tarkkaan nipottaa siitä kuinka kauan saa hepuloida? Kun todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä tilanteeseen, jossa Kira pystyisi hepuloimaan niin kauan kuin pää haluaa. Jos selässä jokin puutuu aina tietyn riekkumisen jälkeen, ei siihen saada parannusta millään. Vika on nivelen rakenteessa, eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka tekisi töitä.
Järjettömän turhauttavaa. Mentiin Kiran kanssa Piipan jäähdytteelylenkin jälkeen vielä katsomaan treenejä, pitihän Kiran päästä edes tuttuja moikkaamaan. Ja voi ei sitä riemua! Pieni eläin niin täynnä voimaa, iloa ja energiaa, että teki pahaa kun piti pidätellä. Tyhmähän se oli viedä sitä sinne, mutta luulen, että kyllä se Kiralle oli pelkästään kivaa. Sai kaikki hyvät asiat agilitystä; radan reunalla intoilun ja ihanan kouluttajan huomion, mutta ei sitä matolla juoksemisen tuottamaa kipua.
Hyvässä kunnossa Kira kyllä on, paremmassa kuin koskaan, jäntevä ja lihaksikas, tasapainoinen. Ravi on siis ihan oikeasti todella terveellinen liikuntamuoto. Pysyisipä tämä lumimyrsky-tila nyt päällä pitkään ja sen myötä lumi maassa, siinä on koirille niin hyvä vastus ja maa on turvallisen pehmeä.
No joo, koirat tykkää tästä myrskystä ainakin. Kira ei välillä pääse ollenkaan eteenpäin kun pitää piehtaroida kaikki kinokset. Lisäksi lumi ilmeisesti huutaa hepuloimaan ja nätti ravaaminen on melkein tuskallista.. Nyt olen viikon verran joka päivä parilla lenkillä päästänyt Kiran irti 20 minuutin kohdalla. Se on saanut olla irti noin kymmenen minuuttia ja loppupätkän taas kiinni. Näin suuri irtiolo on ansaittu hyvällä käytöksellä :) Irti päästäessä vapautan ravi-komennolla ja neiti on nätisti totellut. Siinä se on ravannut omaa tahtiaan ja remmin häiritsemättä, oikein kivasti! Jonkun aikaa ravailtuaan Kira on sitten saattanut ottaa pienen hepulin, jonka kestoa olen vähän säädellyt. Suurimmaksi osaksi ollaan oltu samaa mieltä sopivan spurttailun määrästä, onpa meillä toimiva suhde...
Niinpä siis tänään suuren lumimyrskyn peittäessä maan pehmeään lumeen, saatoin jo antaa pikkuepelin rallitella turvallisin mielin, rallin aloitusajankohdasta piti vaan vähän neuvotella. Jotain kivaa siis meilläkin!
Viikonloppuna oltiin Piipan kanssa treeneissä pitkästä aikaa ja kisojakin katsomassa. Paljon agilityä, paljon kivoja asioita tuli mieleen ja sai aikaan kauhean haikeuden. Piippa oli ihana, aivan huippu. Tehtiin hirveetä vääntörataa, jossa pelkkä radan muistaminen oli voitto, silti saatiin koko juttu jo tokalla yrityksellä loistavasti nollana läpi. Voi voi kun sitä osaisi asennoitua noin hienoon eläimeen oikein ja tehdä sen kanssa töitä sen ansaitsemalla tasolla. Mutta ei se vaan onnistu. Rekisteröimätön 8-vuotias koira, ainoa kisaava koirani. Ei motivoi lähteä sen kanssa yksinään kisaamaan. Kyllä varmasti kisaisin senkin kanssa jos Kiran kanssa kisoja kierrettäisiin. Mutta emme kierrä. Emme. Emme nyt, eikä todennäköisesti enää koskaan.
Siinäpä se. Teen joka päivä paljon töitä Kiran hyvinvoinnin eteen, ja miksi? Jos siitä ei enää ikinä kuitenkaan tule kunnolla harrastavaa koiraa, onko tässä perusteellisessa kuntoutuksessa mitään mieltä? Tarvitseeko sitä nyt niin tarkkaan nipottaa siitä kuinka kauan saa hepuloida? Kun todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä tilanteeseen, jossa Kira pystyisi hepuloimaan niin kauan kuin pää haluaa. Jos selässä jokin puutuu aina tietyn riekkumisen jälkeen, ei siihen saada parannusta millään. Vika on nivelen rakenteessa, eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka tekisi töitä.
Järjettömän turhauttavaa. Mentiin Kiran kanssa Piipan jäähdytteelylenkin jälkeen vielä katsomaan treenejä, pitihän Kiran päästä edes tuttuja moikkaamaan. Ja voi ei sitä riemua! Pieni eläin niin täynnä voimaa, iloa ja energiaa, että teki pahaa kun piti pidätellä. Tyhmähän se oli viedä sitä sinne, mutta luulen, että kyllä se Kiralle oli pelkästään kivaa. Sai kaikki hyvät asiat agilitystä; radan reunalla intoilun ja ihanan kouluttajan huomion, mutta ei sitä matolla juoksemisen tuottamaa kipua.
Hyvässä kunnossa Kira kyllä on, paremmassa kuin koskaan, jäntevä ja lihaksikas, tasapainoinen. Ravi on siis ihan oikeasti todella terveellinen liikuntamuoto. Pysyisipä tämä lumimyrsky-tila nyt päällä pitkään ja sen myötä lumi maassa, siinä on koirille niin hyvä vastus ja maa on turvallisen pehmeä.
torstai 20. maaliskuuta 2008
Näillä mennään
Turun reissu oli tiistaina, nyt on torstai. Annan taas kipulääkettä jonkun aikaa, kun oli selvästi kipeä hoidon jälkeen. Keskiviikko liikuttiin varovasti, vain tasan puolen tunnin lenkit. Silti on erityisen tärkeä aina liikkua ne puolituntiset, liike on kuitenkin parasta hoitoa.
Tänään aurinko paistoi ja oltiin aamulla NIIN terveitä ja reippaita. Kinkku yritti riehua jo remmissä useaan otteeseen ja päätin, että nyt on jo aika kypsä päästää se irrottelemaan. Puoli tuntia remmeilyä, Piippa kiinni ja Kira irti: Ihana aamu!
Pikkutyyppi tajusi heti päässeensä irti ja hyökkäsi Piipan kimppuun. Tosikko-Piippa ei lämmennyt (ei kyllä olisi saanutkaan). Killiäinen jatkoi yksinään ja irtipääsemisen riemu oli tiessään. Se lähti vaan ravaamaan eteenpäin-ja eteenpäin, remmi ei rajoittanut. Ajattelin, että tämäpä kätevää, voidaan alkaa tekemään kaikki lenkit irti, päästään hihnan rajoituksista...
Sitten Kinkki jäi jälkeen, aika paljon ja otti meidät kiinni kovalla spurtilla, joka jatkui siitä samaa vauhtia ohi ja pusikkoon. Kun vauhti ei hiljentynyt vaikka maasto muuttui kamalaksi kivikoksi, päätin puuttua asiaan, koira takasin polulle ja remmiin. Saatiinpahan sitä irrottelua. Tuntuu vaan todella kaukaiselta se päivä kun voi antaa Kiran mennä kunnolla.
Tänään aurinko paistoi ja oltiin aamulla NIIN terveitä ja reippaita. Kinkku yritti riehua jo remmissä useaan otteeseen ja päätin, että nyt on jo aika kypsä päästää se irrottelemaan. Puoli tuntia remmeilyä, Piippa kiinni ja Kira irti: Ihana aamu!
Pikkutyyppi tajusi heti päässeensä irti ja hyökkäsi Piipan kimppuun. Tosikko-Piippa ei lämmennyt (ei kyllä olisi saanutkaan). Killiäinen jatkoi yksinään ja irtipääsemisen riemu oli tiessään. Se lähti vaan ravaamaan eteenpäin-ja eteenpäin, remmi ei rajoittanut. Ajattelin, että tämäpä kätevää, voidaan alkaa tekemään kaikki lenkit irti, päästään hihnan rajoituksista...
Sitten Kinkki jäi jälkeen, aika paljon ja otti meidät kiinni kovalla spurtilla, joka jatkui siitä samaa vauhtia ohi ja pusikkoon. Kun vauhti ei hiljentynyt vaikka maasto muuttui kamalaksi kivikoksi, päätin puuttua asiaan, koira takasin polulle ja remmiin. Saatiinpahan sitä irrottelua. Tuntuu vaan todella kaukaiselta se päivä kun voi antaa Kiran mennä kunnolla.
Päiväreissu Turkuun
Saatiinpa sittenkin aika Piiralle ennen pääsiästä. Mitäs siitä sitten kertoisi...
Aloitetaan hyvistä asioista. Kira on nyt paljon parempi, kieroutumat on hävinneet niin hyvin kuin voi. Etuosa on kuiva ja kunnossa, oikea etujalka ei enää joudu tekemään ylimääräistä. Siinä se hyvä olikin.
Onneton tosiasia on, ettei valuvika lantiossa parane mitenkään. Se vaikuttaa aina vaikka mitä tekisi. Oikea kylki on edelleen kireämpi kuin vasen ja vammaisen nivelen päällä takana on turvotusta. Se turvotus ei sieltä ikinä häviä, koska johtuu siitä fysiologisesta faktasta, ettei väärin rakentuneen nivelen alueella kierrä kunnolla veri. Takaosan liikeradat eivät ole sitä mitä pitää. Ne ovat kohtuulliset, mutta ei niin hyvät kuin pitäisi.
Saatiin lupa aloittaa spurttailut, varovasti. Puolen tunnin ravin jälkeen pikku hetki irti ja sitten 10 min ravia loppuun. Koiraa tarkkaillen spurttipätkää voi pidentää. Todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä niin pitkään pätkään, että Kira jaksaisi kunnon metsälenkkiä. Agilityradan mittanen pätkä voi onnistuakin, mutta ei vielä valovuosiin.
Vaikeinta tässä on se koiran tarkkailu. Mistä sen sitten tietää onko kipeä vai ei. Kira-karpaasi kun ei nykytiedon mukaan herkästä pillitä. Sitten kun se kertoo olevansa kipeä, se on jo tosi kipeä ja on myöhäistä, ollaan menty liikaa takapakkia. Sen kipeysoireita on selän nostaminen, peitsaaminen, ontuminen ja kropan vääntäminen liikkeessä.
Selän nostamista en osaa havaita ilmeisesti ollenkaan, koska sellaista en ole koskaan huomannut. Peitsiä Kira ei ikinä remmissä tee, liian hyvin opetettu. Näiden oireiden tarkkailu pitää siis unohtaa.
Ontumista se harrastaa nyt kun on lunta maassa. Vaikka lunta on vain aavistus, kertyy siitä juuri Kiralle aina paakkuja etujalkoihin ja eihän semmoista jalkaa voi käyttää. Siinä se on kyllä prinsessa, pienikin paakku ja neiti pysähtyy tassu ilmassa odottamaan apua.. Muuten se ei nykyään onnu. Ennen vanhaan juuri se ontuminen oli aina selvä merkki, nyt on tosi kyseessä, ambulanssilla hoitoon. Siis jos se muuten kuin lumen takia ontuu, on paikat jo tosi pahana ja tyyppi ihan todella kipeä. Ja sillon ollaan palattu lähtöruutuun...
Ontumistakaan ei siis voi pitää merkkinä pienestä kipeydestä, että oikean, riittävän rasituksen raja on hienoisesti ylitetty. Jäljelle jää enää se kropan vääntäminen. Se taas on tällaisella vinolantiotapauksella vähän hassu mittari, otushan on syntymävino. Se siis liikkuu aina jotenkin vinosti.
Hienoimmillaan kaikki tassut ovat linjassa, etu- ja takajalka kulkevat samaa uraa, mutta siinä välissä on mutka oikealle. Mutka on useimmiten niin pieni, ettei sitä huomaa karvan alta. Toisinaan sen huomaa ihan selvästi. Karkeampi mutkavaihtoehto on takapään heittäminen vasemmalle, "avotaivutus vasemmalle", sekin voi vaihdella hienoisesta selvään poikittamiseen. Kolmas vaihtoehto on "sulkutaivutus oikealle", takapää heittää oikealle, mutta kroppa on edelleen kaarella oikealle, tällöin siis takapää kulkee suoraan eteenpäin, mutta etupää menee väistöä... On mulla taitava kouluponi.
Vinokin koira pyrkii aina kulkemaan suorassa. Suorana liikkuminen on helpointa ja taloudellisinta. Kira siis kulkee niin suorassa kuin pystyy ja selvään poikittamiseen täytyy olla joku syy. Sen määrästä voisi ehkä siis päätellä kipeyden määrää. Ongelmia tuottaa se onneton tilanne, että Kiran pitää olla remmissä ja remmi aina häiritsee sen luonnollista liikkumista. Kun koira kulkee edellä, menee remmi koiran kylkiä tai selkää pitkin ja hännän ohi. Sekös prinsessaa ärsyttää!
Alunperin Kira ei suostunut kulkemaan ollenkaan taluttajan oikealla puolella. Silloinhan on hyvänen aika riski hihnan koskettamisesta kipeään vasempaan lonkkaan. Tai ainakin remmi vasenta kylkeä sivutessaan aiheuttaa painetta suoristaa kroppa ja se on YÖK! Kira siis kulki varmistelun vuoksi aina mahdollisimman kaukana taluttajan vasemmalla, siis käytännössä etuviistossa vasemmalla. Eihän me paljon remmissä kuljettu, joten en koskaan asiaa kummemmin pohtinut tai merkille pannut. Jälkiviisautta kaikki vaan.
Kun tämä ravilenkkeilytys alkoi, olin tarkkaavaisempi koiran vinoilujen suhteen. Aloin seurata myös remmin vaikutusta ja vähentää sitä. En ole pakottanut Kiraa mihikään vaan enemmän vain yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton. Olen itse alkanut hakeutua remmin kanssa vasemmalle puolelle, ei kuitenkaan kylkeen kiinni vaan ensiksi vaan totuttanut ajatukseen; taluttaja vasemmalla. Nykyään remmi saa jo mennä vasemmaltakin, eikä Kira samantien vaihda puolta. Kylkeen se ei saa koskea oikeastaan kummallakaan puolella, silloin kroppa menee ikäänkuin varmuuden vuoksi vahvaan "avoon" tai "sulkuun", puolesta riippuen.
Näitä tulee mietittyä kun viettää joka päivä pari tuntia siellä remmin päässä ja koko ajan miettii miten se koira nyt liikkuu, onko parempi tai huonompi vai mitä. Pointti tässä taisi olla, ettei se vartalon vinouskaan aina ole niin selvä merkki kipeydestä. Ja edelleenkin olen ihan ulalla, kuinka voin olla varma etten rasita tyyppiä liikaa, vaan juuri sopivasti, jotta kehitystä tapahtuu.
Aloitetaan hyvistä asioista. Kira on nyt paljon parempi, kieroutumat on hävinneet niin hyvin kuin voi. Etuosa on kuiva ja kunnossa, oikea etujalka ei enää joudu tekemään ylimääräistä. Siinä se hyvä olikin.
Onneton tosiasia on, ettei valuvika lantiossa parane mitenkään. Se vaikuttaa aina vaikka mitä tekisi. Oikea kylki on edelleen kireämpi kuin vasen ja vammaisen nivelen päällä takana on turvotusta. Se turvotus ei sieltä ikinä häviä, koska johtuu siitä fysiologisesta faktasta, ettei väärin rakentuneen nivelen alueella kierrä kunnolla veri. Takaosan liikeradat eivät ole sitä mitä pitää. Ne ovat kohtuulliset, mutta ei niin hyvät kuin pitäisi.
Saatiin lupa aloittaa spurttailut, varovasti. Puolen tunnin ravin jälkeen pikku hetki irti ja sitten 10 min ravia loppuun. Koiraa tarkkaillen spurttipätkää voi pidentää. Todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä niin pitkään pätkään, että Kira jaksaisi kunnon metsälenkkiä. Agilityradan mittanen pätkä voi onnistuakin, mutta ei vielä valovuosiin.
Vaikeinta tässä on se koiran tarkkailu. Mistä sen sitten tietää onko kipeä vai ei. Kira-karpaasi kun ei nykytiedon mukaan herkästä pillitä. Sitten kun se kertoo olevansa kipeä, se on jo tosi kipeä ja on myöhäistä, ollaan menty liikaa takapakkia. Sen kipeysoireita on selän nostaminen, peitsaaminen, ontuminen ja kropan vääntäminen liikkeessä.
Selän nostamista en osaa havaita ilmeisesti ollenkaan, koska sellaista en ole koskaan huomannut. Peitsiä Kira ei ikinä remmissä tee, liian hyvin opetettu. Näiden oireiden tarkkailu pitää siis unohtaa.
Ontumista se harrastaa nyt kun on lunta maassa. Vaikka lunta on vain aavistus, kertyy siitä juuri Kiralle aina paakkuja etujalkoihin ja eihän semmoista jalkaa voi käyttää. Siinä se on kyllä prinsessa, pienikin paakku ja neiti pysähtyy tassu ilmassa odottamaan apua.. Muuten se ei nykyään onnu. Ennen vanhaan juuri se ontuminen oli aina selvä merkki, nyt on tosi kyseessä, ambulanssilla hoitoon. Siis jos se muuten kuin lumen takia ontuu, on paikat jo tosi pahana ja tyyppi ihan todella kipeä. Ja sillon ollaan palattu lähtöruutuun...
Ontumistakaan ei siis voi pitää merkkinä pienestä kipeydestä, että oikean, riittävän rasituksen raja on hienoisesti ylitetty. Jäljelle jää enää se kropan vääntäminen. Se taas on tällaisella vinolantiotapauksella vähän hassu mittari, otushan on syntymävino. Se siis liikkuu aina jotenkin vinosti.
Hienoimmillaan kaikki tassut ovat linjassa, etu- ja takajalka kulkevat samaa uraa, mutta siinä välissä on mutka oikealle. Mutka on useimmiten niin pieni, ettei sitä huomaa karvan alta. Toisinaan sen huomaa ihan selvästi. Karkeampi mutkavaihtoehto on takapään heittäminen vasemmalle, "avotaivutus vasemmalle", sekin voi vaihdella hienoisesta selvään poikittamiseen. Kolmas vaihtoehto on "sulkutaivutus oikealle", takapää heittää oikealle, mutta kroppa on edelleen kaarella oikealle, tällöin siis takapää kulkee suoraan eteenpäin, mutta etupää menee väistöä... On mulla taitava kouluponi.
Vinokin koira pyrkii aina kulkemaan suorassa. Suorana liikkuminen on helpointa ja taloudellisinta. Kira siis kulkee niin suorassa kuin pystyy ja selvään poikittamiseen täytyy olla joku syy. Sen määrästä voisi ehkä siis päätellä kipeyden määrää. Ongelmia tuottaa se onneton tilanne, että Kiran pitää olla remmissä ja remmi aina häiritsee sen luonnollista liikkumista. Kun koira kulkee edellä, menee remmi koiran kylkiä tai selkää pitkin ja hännän ohi. Sekös prinsessaa ärsyttää!
Alunperin Kira ei suostunut kulkemaan ollenkaan taluttajan oikealla puolella. Silloinhan on hyvänen aika riski hihnan koskettamisesta kipeään vasempaan lonkkaan. Tai ainakin remmi vasenta kylkeä sivutessaan aiheuttaa painetta suoristaa kroppa ja se on YÖK! Kira siis kulki varmistelun vuoksi aina mahdollisimman kaukana taluttajan vasemmalla, siis käytännössä etuviistossa vasemmalla. Eihän me paljon remmissä kuljettu, joten en koskaan asiaa kummemmin pohtinut tai merkille pannut. Jälkiviisautta kaikki vaan.
Kun tämä ravilenkkeilytys alkoi, olin tarkkaavaisempi koiran vinoilujen suhteen. Aloin seurata myös remmin vaikutusta ja vähentää sitä. En ole pakottanut Kiraa mihikään vaan enemmän vain yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton. Olen itse alkanut hakeutua remmin kanssa vasemmalle puolelle, ei kuitenkaan kylkeen kiinni vaan ensiksi vaan totuttanut ajatukseen; taluttaja vasemmalla. Nykyään remmi saa jo mennä vasemmaltakin, eikä Kira samantien vaihda puolta. Kylkeen se ei saa koskea oikeastaan kummallakaan puolella, silloin kroppa menee ikäänkuin varmuuden vuoksi vahvaan "avoon" tai "sulkuun", puolesta riippuen.
Näitä tulee mietittyä kun viettää joka päivä pari tuntia siellä remmin päässä ja koko ajan miettii miten se koira nyt liikkuu, onko parempi tai huonompi vai mitä. Pointti tässä taisi olla, ettei se vartalon vinouskaan aina ole niin selvä merkki kipeydestä. Ja edelleenkin olen ihan ulalla, kuinka voin olla varma etten rasita tyyppiä liikaa, vaan juuri sopivasti, jotta kehitystä tapahtuu.
perjantai 14. maaliskuuta 2008
Kiran kuvia
On ollu kaikki nämä kuvat CD:llä koko ajan. Nyt vasta ekan kerran kurkkasin niitä lääkärin jälkeen. Röntgen-kuvista näkee kaikkein selvimmin tilanteen. Tomografia-kuvia on miljoona enkä osaa tulkita niitä.
Tässä on nyt ekana sivukuva. Siinä näkyy kuinka vika lannenikama osoittaa ylöspäin ja suoliluut ovat ihan eri tasossa. Vikan nikaman pitäisi jatkaa selkärängan linjassa alaviistoon ja suoliluiden olla päällekkäin.
Sitten "virallinen" lonkkakuva-kuvakulma. Siinä näkyy tietysti onnettomat lonkat (oikealla vasen), niistä asiantuntija osaa kertoa, että liian väljiä ovat. Reunat on kuitenkin siistit, eikä kuulemma kulumia ole.
Sen sijaan harjaantumatonkin silmä näkee kuinka toi vika nikama on ihan epäsymmetrinen. Toisella puolella okahaarake sojottaa normaalisti vapaana eteenpäin. Toisella puolella okahaarakkeen omituisen leveä tynkä törmää suoraan suoliluuhun.
Tässä on nyt yksi tomografiakuva. En mitään niistä ymmärrä, mutta tässä on kivat muskelit :) Oikeastihan olisi pitänyt etsiä niitä kuvia, missä näkyy kuinka se viimeinen lannenikamaväli on puhdas. Sillä sehän on! Ei hermopinteitä tai välilevyongelmia. Huolestuttavan näköinen, epämuodostunut väli, mutta onneksi terve.
Tässä on vielä etupäästä kuva. Sitä ei kummemmin kuvattu, kun ei mitään vikaa tuntunut olevan. Mutta kiva laittaa sekin kun kerran joku pää on kunnossa.
Tässä on nyt ekana sivukuva. Siinä näkyy kuinka vika lannenikama osoittaa ylöspäin ja suoliluut ovat ihan eri tasossa. Vikan nikaman pitäisi jatkaa selkärängan linjassa alaviistoon ja suoliluiden olla päällekkäin.
Sitten "virallinen" lonkkakuva-kuvakulma. Siinä näkyy tietysti onnettomat lonkat (oikealla vasen), niistä asiantuntija osaa kertoa, että liian väljiä ovat. Reunat on kuitenkin siistit, eikä kuulemma kulumia ole.
Sen sijaan harjaantumatonkin silmä näkee kuinka toi vika nikama on ihan epäsymmetrinen. Toisella puolella okahaarake sojottaa normaalisti vapaana eteenpäin. Toisella puolella okahaarakkeen omituisen leveä tynkä törmää suoraan suoliluuhun.
Tässä on nyt yksi tomografiakuva. En mitään niistä ymmärrä, mutta tässä on kivat muskelit :) Oikeastihan olisi pitänyt etsiä niitä kuvia, missä näkyy kuinka se viimeinen lannenikamaväli on puhdas. Sillä sehän on! Ei hermopinteitä tai välilevyongelmia. Huolestuttavan näköinen, epämuodostunut väli, mutta onneksi terve.
Tässä on vielä etupäästä kuva. Sitä ei kummemmin kuvattu, kun ei mitään vikaa tuntunut olevan. Mutta kiva laittaa sekin kun kerran joku pää on kunnossa.
Korttelinkiertäjät
Aikaa on kulunut ja maailma on muuttunut. Hassua miten erilaista on elää hihnalenkitettävien koirien kanssa, varsinkin kun lenkkien yksittäiskesto on vaivaiset 30 min. Sehän on juuri sellaista koirapitoa, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Eihän puolessa tunnissa kerkeä mihinkään, sehän on pelkkää korttelinkiertämistä...
Olenpa ollut väärässä. Kun koiran on oltava kiinni on reittivaihtoehtoja paljon enemmän ja kyllä reippaalla vauhdilla puolessa tunnissa pääsee ihan mielenkiintoisiakin lenkkejä tekemään. Nolo myöntää. Yhtä noloa on myöntää, että tämä on ollut oikeasti kivaa. Ihanan vapauttavaa kun ei SAA ulkoilla kuin näin tynkäsesti. Siinä jää itsellekin kunnollisempi olo. Tähän asti kun on aina ollut vähän syyllinen, vaikka kuinka ulkoili, aina olisi voinut olla vielä pidempään. Nyt ei voi, nyt olen täydellinen koiranomistaja! Pidän jopa koirani kiinni! (Paitsi että Piippa on lähes koko ajan irti, ettei sen tarvitse säädellä vauhtia Kiran mukaan)
Alkuun lenkit oli vajaata puolta tuntia, ei ainakaan yhtään yli. Aika nopeasti potilas toipui kivuistaan ja liikkuminen on ollut koko ajan rentoa ja helppoa ravia. Vauhti kyllä vaihtelee lenkkipaikasta, ajankohdasta ja lenkin vaiheesta riippuen. Kaikki kivat aukeat ja metsät yms. paikat joissa on ennen menty irti, pitää mennä niin lujaa, että meikä saa juosta jos ei halua jarrutella. Irti ei voi päästää vaikka mieli tekisi, sillon alkaa saman tien hullu ralli. Sinänsä ihanaa, kerranki se olen minä joka jarruttelee. Sitten kun mennään kaupunkilenkkiä tai aina kun mennään kotiin/autolle päin on vauhti korkeintaan reipasta kävelyä mulle. Mitä lähemmäs päämäärää tullaan, saattaa otus jäädä jopa jälkeen.. Kira ei ole ikinä tykännyt lenkkien loppumisesta, silloinkaan, kun lenkit oli suurimmaksi osaksi jäykkää peitsiä.
Pikkuhiljaa lenkkien pituutta on lisätty ja nykyään päivälenkki hipoo jo kolmea varttia. Eikä ongelmia näy. Kerran yritin lisätä päiväulkoilun määrää lisäämällä neljännen lenkin, mutta se ei kerta kaikkiaan käynyt. Pikkuneiti ontui melkein joka jalkaa ihan ensimetreistä... Ehkä sillon oli jo nukkumaanmenoaika tai muuten vaan joku outo juttu. Mutta enpä enää uskaltanut kokeilla. Mitenköhän ikinä onnistuu useamman startin kisa jos yhtämittasia liikkumishetkiä voi olla kolme päivässä... No, ehkä tästä kehitytään.
Lääkkeitä ja ravinteita on nyt vedetty ihan ammattilaisen ottein. Aina iltapäivällä on ihana lauantaimakkarahetki, Kiran lemppari. Välillä se vetää mun pikkurillipään kokoisen cartivetin yhtenä kappaleena. Siis ihan valtava kapseli menee noin vaan kun on niin kiva saada makkaraa. Jälkkäriksi saa hurjan hyvää nutrolinia, mikäs on pikkukoiran ollessa, sairastaminen kannattaa! No saa Piippakin öljyä ja B-vitamiinia.
Lämpöhaudetta Piippa sen sijaan harvemmin saa. Eikä Kirakaan jossain vaiheessa juurikaan. Se kun kertakaikkiaan lähti karkuun kun lähestyin lämpimän kaurapussin kanssa. Kyllä se väkisin pidettynä paikoillaan pysyi, mutta vaikka kuinka miedosti lämmitin pussin, ei tyyppi tykännyt. Päättelin ettei se tarvitse lämpöä. Sitten satuin kokeilemaan apteekin geelipakkausta, jolla viilentelin nilkkaani aikoinaan. Sen kun laittaa vesiastiassa mikroon, saa aikaan pienen, mutta pitkäkestoisen lämmittimen. Sen kanssa Kira kyllä nauttii, ei nousisi ollenkaan sen alta pois. Taisi siis hienon neidin nenään kaura olla liian tujua, lämpö ja hoivaaminen kelpaa aina.
Olenpa ollut väärässä. Kun koiran on oltava kiinni on reittivaihtoehtoja paljon enemmän ja kyllä reippaalla vauhdilla puolessa tunnissa pääsee ihan mielenkiintoisiakin lenkkejä tekemään. Nolo myöntää. Yhtä noloa on myöntää, että tämä on ollut oikeasti kivaa. Ihanan vapauttavaa kun ei SAA ulkoilla kuin näin tynkäsesti. Siinä jää itsellekin kunnollisempi olo. Tähän asti kun on aina ollut vähän syyllinen, vaikka kuinka ulkoili, aina olisi voinut olla vielä pidempään. Nyt ei voi, nyt olen täydellinen koiranomistaja! Pidän jopa koirani kiinni! (Paitsi että Piippa on lähes koko ajan irti, ettei sen tarvitse säädellä vauhtia Kiran mukaan)
Alkuun lenkit oli vajaata puolta tuntia, ei ainakaan yhtään yli. Aika nopeasti potilas toipui kivuistaan ja liikkuminen on ollut koko ajan rentoa ja helppoa ravia. Vauhti kyllä vaihtelee lenkkipaikasta, ajankohdasta ja lenkin vaiheesta riippuen. Kaikki kivat aukeat ja metsät yms. paikat joissa on ennen menty irti, pitää mennä niin lujaa, että meikä saa juosta jos ei halua jarrutella. Irti ei voi päästää vaikka mieli tekisi, sillon alkaa saman tien hullu ralli. Sinänsä ihanaa, kerranki se olen minä joka jarruttelee. Sitten kun mennään kaupunkilenkkiä tai aina kun mennään kotiin/autolle päin on vauhti korkeintaan reipasta kävelyä mulle. Mitä lähemmäs päämäärää tullaan, saattaa otus jäädä jopa jälkeen.. Kira ei ole ikinä tykännyt lenkkien loppumisesta, silloinkaan, kun lenkit oli suurimmaksi osaksi jäykkää peitsiä.
Pikkuhiljaa lenkkien pituutta on lisätty ja nykyään päivälenkki hipoo jo kolmea varttia. Eikä ongelmia näy. Kerran yritin lisätä päiväulkoilun määrää lisäämällä neljännen lenkin, mutta se ei kerta kaikkiaan käynyt. Pikkuneiti ontui melkein joka jalkaa ihan ensimetreistä... Ehkä sillon oli jo nukkumaanmenoaika tai muuten vaan joku outo juttu. Mutta enpä enää uskaltanut kokeilla. Mitenköhän ikinä onnistuu useamman startin kisa jos yhtämittasia liikkumishetkiä voi olla kolme päivässä... No, ehkä tästä kehitytään.
Lääkkeitä ja ravinteita on nyt vedetty ihan ammattilaisen ottein. Aina iltapäivällä on ihana lauantaimakkarahetki, Kiran lemppari. Välillä se vetää mun pikkurillipään kokoisen cartivetin yhtenä kappaleena. Siis ihan valtava kapseli menee noin vaan kun on niin kiva saada makkaraa. Jälkkäriksi saa hurjan hyvää nutrolinia, mikäs on pikkukoiran ollessa, sairastaminen kannattaa! No saa Piippakin öljyä ja B-vitamiinia.
Lämpöhaudetta Piippa sen sijaan harvemmin saa. Eikä Kirakaan jossain vaiheessa juurikaan. Se kun kertakaikkiaan lähti karkuun kun lähestyin lämpimän kaurapussin kanssa. Kyllä se väkisin pidettynä paikoillaan pysyi, mutta vaikka kuinka miedosti lämmitin pussin, ei tyyppi tykännyt. Päättelin ettei se tarvitse lämpöä. Sitten satuin kokeilemaan apteekin geelipakkausta, jolla viilentelin nilkkaani aikoinaan. Sen kun laittaa vesiastiassa mikroon, saa aikaan pienen, mutta pitkäkestoisen lämmittimen. Sen kanssa Kira kyllä nauttii, ei nousisi ollenkaan sen alta pois. Taisi siis hienon neidin nenään kaura olla liian tujua, lämpö ja hoivaaminen kelpaa aina.
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
Olen koirani aivot
Nyt on viimein käyty Piiralla ja saatu selville miten edetään. Tilanne ei tosiaankaan ole täysin toivoton, vaikka todella paha onkin tällä hetkellä. Kiran suuri onni on, ettei se rämäpäisestä elämästään huolimatta ole saanut mitään välilevy- tai hermopinneongelmia. Ja ettei sillä ole huolimattomasta ravinnosta huolimatta nivelrikkoa tai -kulumia. Edelleen sillä on niihin suurempi riski kuin terveellä koiralla ja iän myötä riski sen kun kasvaa. Niinpä tästä eteenpäin ollaan kaikin puolin huolellisempia.
Koko koira oli todella pahasti jumissa, suorastaan kippurassa. Piira itsekin voihki löytäessään aina uusia jumiutumia. Itse potilas otti hoidon varsin rauhassa ja sainkin kuulla omistavani tosi karskin koiran. Kira ei todellakaan ole sellainen prinsessa, jona olen sitä pitänyt. Tosiasiassa se on ollut viime aikoina niin kipeä, ettei sen olisi pitänyt suostua edes kävelemään. Ja silti se on tullut niitä tunnin lenkkejä ja pikkusen riehunutkin. En siis toisaankaan voi tuudittua siihen luuloon, että kyllä herkkis itse lopettaa liikkumisen heti kun alkaa sattua. Kyllä Kirallakin pää haluaa enemmän kuin kroppa pystyy ja minun on otettava vastuu, oltava sen aivot.
Ongelmat ovat alkaneet luonnollisesti vinoksi rakentuneesta lantiosta. Nuori ja hyväkuntoinen koira on itse pystynyt kompensoimaan vinoutta, eikä siitä ole näkynyt mitään selkeästi ulospäin. Iän myötä kroppa on jäykistynyt ja ottanut koko ajan voimakkaammat kompensointikeinot käyttöön. Vasemmalle vino lantio on aiheuttanut oikealle vinon keskivartalon, siitä on seurannut vasemmalle vinot lavat ja lopulta kaikki paine kasaantuu oikealle etujalalle. Koko otus on siis kiharalla ja kaikki jäsenet ovat epäsymmetrisesti. Kiran seistessä Piira näytti kuinka lonkat ovat eri tasolla ja kyljet ihan eri muotoiset. Istuessa näin kuinka polvet asettuivat ihan eri lailla ja lavat olivat eri korkeudella, vaikka koira istui tiivisti ja symmetrisen näköisesti.
Kiran hoito kesti yli varatun ajan ja silti siihen jäi vielä jumittumia, kaikkea ei pystynyt nyt avaamaan. Oikea etujalka jäi aivan kireäksi ja selässä oli sekä lapojen että lonkkien kohdalla turvotusta, merkkinä tulehduksesta. Sain paljon ohjeita kuntoutukseen koskien niin lisäravinteita, liikutusta kuin oireiden tarkkailua. Seuraavan kerran olisi hyvä tulla hoitoon parin viikon päästä, mutta kalenterin mukaan vapaata oli vasta toukokuussa. Toivotaan, että tulee peruutuksia...
Kaikkein tärkein on nyt saada kaikki jännitteet ja väärät kuormitukset purettua. Sen jälkeen voidaan alkaa kokeilla kuinka paljon rasitusta Kira sietää ja etsiä tasapainoa parhaan mahdollisen voinnin säilyttämiseksi. Riippuu kokonaan Kirasta miten paljon pystymme jatkossa harrastamaan ja kisaamaan, se ei siis edelleenkään ole poissuljettua.
Parasta hoitoa Kiralle on tässä vaiheessa rento ja avonainen ravi, myös uinti olisi hyvää, mutta siihen ei tähän aikaan vuodesta voi laskea. Teemme siis pelkkiä ravilenkkejä remmissä. Alkuun puoli tuntia kerrallaan, myöhemmin voi aikaa lisätä varovasti. Tavoite on saada koira pysymään iloisessa ravissa koko ajan, peitsi tai selän köyristys kertovat liian pitkästä lenkistä. Kaikkea riehumista ja hyppimistä pitää välttää, varsinkin liukkailla alustoilla. Kotona matolla Kira saa pyöriä, kaivaa ja retuuttaa niin paljon kun tykkää, kunhan kukaan muu ei lähde leikkiin mukaan.
Kipeitä paikkoja voi hautoa lämpimällä ja hieroa hellästi, erityisesti oikeaa lapaa. Muuten pitää vaan antaa pikkusissin levätä ja tarkkailla sen venyttelyjä ja selän asentoa. Selkä vetää köyryyn, heti kun kroppa on kipeä, selvimmin köyryn huomaa koiran herätessä tai ravatessa.
Sisäisesti Piira kehotti antamaan nyt sen kipulääkekuurin, jonka jätin kuvausten jälkeen antamatta. Lisäksi pitää alkaa antamaan nivelvalmistetta (Cortivet) ja B-vitamiinia kuureina. Nutrolin öljyä olin sentään antanut jo muutenkin, sitä siis jatketaan myös.
Otus oli ihan väsy käsittelyn jälkeen ja tosi kipeä, ontui takajalkojakin, kipulääke tuli tosi tarpeeseen. Eilen ei paljon muuta tehty kuin pikapissalla käytiin ja muuten Kira nukkui kuin tukki. Tänään on jo oltu kaksi kertaa ulkona. Aamulla liikkui melko normaalisti, mutta päivällä oli tosi kankea ja piti pakottaa raville. Lenkin kuluessa taisi lämmitä ja lopussa liike oli vähän parempaa. Selkä on köyryssä ja ravi on vasemmalle vinoa. Illalla haudotaan ja hierotaan.
Koko koira oli todella pahasti jumissa, suorastaan kippurassa. Piira itsekin voihki löytäessään aina uusia jumiutumia. Itse potilas otti hoidon varsin rauhassa ja sainkin kuulla omistavani tosi karskin koiran. Kira ei todellakaan ole sellainen prinsessa, jona olen sitä pitänyt. Tosiasiassa se on ollut viime aikoina niin kipeä, ettei sen olisi pitänyt suostua edes kävelemään. Ja silti se on tullut niitä tunnin lenkkejä ja pikkusen riehunutkin. En siis toisaankaan voi tuudittua siihen luuloon, että kyllä herkkis itse lopettaa liikkumisen heti kun alkaa sattua. Kyllä Kirallakin pää haluaa enemmän kuin kroppa pystyy ja minun on otettava vastuu, oltava sen aivot.
Ongelmat ovat alkaneet luonnollisesti vinoksi rakentuneesta lantiosta. Nuori ja hyväkuntoinen koira on itse pystynyt kompensoimaan vinoutta, eikä siitä ole näkynyt mitään selkeästi ulospäin. Iän myötä kroppa on jäykistynyt ja ottanut koko ajan voimakkaammat kompensointikeinot käyttöön. Vasemmalle vino lantio on aiheuttanut oikealle vinon keskivartalon, siitä on seurannut vasemmalle vinot lavat ja lopulta kaikki paine kasaantuu oikealle etujalalle. Koko otus on siis kiharalla ja kaikki jäsenet ovat epäsymmetrisesti. Kiran seistessä Piira näytti kuinka lonkat ovat eri tasolla ja kyljet ihan eri muotoiset. Istuessa näin kuinka polvet asettuivat ihan eri lailla ja lavat olivat eri korkeudella, vaikka koira istui tiivisti ja symmetrisen näköisesti.
Kiran hoito kesti yli varatun ajan ja silti siihen jäi vielä jumittumia, kaikkea ei pystynyt nyt avaamaan. Oikea etujalka jäi aivan kireäksi ja selässä oli sekä lapojen että lonkkien kohdalla turvotusta, merkkinä tulehduksesta. Sain paljon ohjeita kuntoutukseen koskien niin lisäravinteita, liikutusta kuin oireiden tarkkailua. Seuraavan kerran olisi hyvä tulla hoitoon parin viikon päästä, mutta kalenterin mukaan vapaata oli vasta toukokuussa. Toivotaan, että tulee peruutuksia...
Kaikkein tärkein on nyt saada kaikki jännitteet ja väärät kuormitukset purettua. Sen jälkeen voidaan alkaa kokeilla kuinka paljon rasitusta Kira sietää ja etsiä tasapainoa parhaan mahdollisen voinnin säilyttämiseksi. Riippuu kokonaan Kirasta miten paljon pystymme jatkossa harrastamaan ja kisaamaan, se ei siis edelleenkään ole poissuljettua.
Parasta hoitoa Kiralle on tässä vaiheessa rento ja avonainen ravi, myös uinti olisi hyvää, mutta siihen ei tähän aikaan vuodesta voi laskea. Teemme siis pelkkiä ravilenkkejä remmissä. Alkuun puoli tuntia kerrallaan, myöhemmin voi aikaa lisätä varovasti. Tavoite on saada koira pysymään iloisessa ravissa koko ajan, peitsi tai selän köyristys kertovat liian pitkästä lenkistä. Kaikkea riehumista ja hyppimistä pitää välttää, varsinkin liukkailla alustoilla. Kotona matolla Kira saa pyöriä, kaivaa ja retuuttaa niin paljon kun tykkää, kunhan kukaan muu ei lähde leikkiin mukaan.
Kipeitä paikkoja voi hautoa lämpimällä ja hieroa hellästi, erityisesti oikeaa lapaa. Muuten pitää vaan antaa pikkusissin levätä ja tarkkailla sen venyttelyjä ja selän asentoa. Selkä vetää köyryyn, heti kun kroppa on kipeä, selvimmin köyryn huomaa koiran herätessä tai ravatessa.
Sisäisesti Piira kehotti antamaan nyt sen kipulääkekuurin, jonka jätin kuvausten jälkeen antamatta. Lisäksi pitää alkaa antamaan nivelvalmistetta (Cortivet) ja B-vitamiinia kuureina. Nutrolin öljyä olin sentään antanut jo muutenkin, sitä siis jatketaan myös.
Otus oli ihan väsy käsittelyn jälkeen ja tosi kipeä, ontui takajalkojakin, kipulääke tuli tosi tarpeeseen. Eilen ei paljon muuta tehty kuin pikapissalla käytiin ja muuten Kira nukkui kuin tukki. Tänään on jo oltu kaksi kertaa ulkona. Aamulla liikkui melko normaalisti, mutta päivällä oli tosi kankea ja piti pakottaa raville. Lenkin kuluessa taisi lämmitä ja lopussa liike oli vähän parempaa. Selkä on köyryssä ja ravi on vasemmalle vinoa. Illalla haudotaan ja hierotaan.
maanantai 11. helmikuuta 2008
Piippa on kone
Eilen kisat Purinalla, Piippa hyppärillä toinen, agiradalla kolmas. On se kiva otus.
Hyppäri oli ensin, helppo ja simppeli rata, ei päässyt missään tekemään mitään hienoa. Piippa jäi lähtöön, ja jäi, ja vielä jäi. Ei olisi millään lähtenyt radalle, nyki vaan paikallaan. Piti ihan komentaa se liikkeelle ja siltikin tuli jotenkin hitaan oloisesti. Koko radan oli se käsijarru päällä, ihan kuin se ei olisi uskonut, että oikeasti saa mennä. Aika outoa, kun tyypin menemisiä hyvin harvoin mitenkään rajoitetaan, ainakaan agiradalla...
Lauantain treeneissä olin taas saanu kiinni Piipan kanssa tekemisestä, se tekee intensiivisesti töitä kunhan minä teen kanssa, sen kanssa. Nyt tehtiin yhdessä rataa, oli hyvä fiilis ja kivaa molemmilla. Se käsijarru vähän harmittaa, ei päässyt ihan flow-tasolle.
Aika oli silti ok ja kun ne pari muuta nopeampaa otti rimoja alas niin pidin kakkostilaa ansaittuna, voittaa ei tuommoisella radalla kuulu. Annan Piipalle anteeksi "hitauden", se tekee niin kuin parhaaksi kokee kulloisissakin olosuhteissa ja itse olen sille ne olosuhteet luonut, vaikka tahtomattani. Sitä paitsi, jos se tuolla vauhdilla ja tässä iässä pärjää vielä näin hyvin, niin olen vaan tyytyväinen.
Agirata oli jotain ihan muuta. Jo kakkosesteellä Piippa tulkisti ohjaukseni erittäin väärin. Sylkkäristä lähtikin kiertämään aidan toiselta puolelta. Oudosti pysyi silti hanskassa ja sain radan jatkumaan puhtaasti. Sama toistui vielä kaksi kertaa, virheitä ei tullut, mutta ylimääräistä kiemuraa senkin edestä. Vauhti oli ehkä aavistuksen parempi nyt.
Aivan omituinen rata, koira meni minne sattuu ja silti aina oikeat esteet. Se ei missään vaiheessa lukinnut vääriä esteitä, muttei tökännytkään, tuli vaan uutta reittiä ihan kuin niin olisi pitänytkin tehdä. Ohjaajalta loppui kunnon ohjaaminen jo siihen ensimmäiseen mokaan, mutta pidettiin hauskaa koko rahan edestä loppu rata. Kontaktitkin oli melko siistit, vaikkei niitä erityisesti enää stressata.
Radan jälkeen heitin Piipan korvaamattoman ihanan stressipallon puffaparakin alle. Yritettiin sitä yhdessä kaivaa esiin, mutta minä en haravoineni nähnyt sitä ja Piippa ei mahtunut hakemaan. Lähdettiin kävelylle verryttämään tukkoon menneitä jalkojani ja hienoa kisakoiraani. Takaisin tullessa sain kuulla meidän puuttuneen palkintojenjaosta.
Oli kiva päivä, saatiin pallokin myöhemmin pelastettua fikkarin avulla.
Hyppäri oli ensin, helppo ja simppeli rata, ei päässyt missään tekemään mitään hienoa. Piippa jäi lähtöön, ja jäi, ja vielä jäi. Ei olisi millään lähtenyt radalle, nyki vaan paikallaan. Piti ihan komentaa se liikkeelle ja siltikin tuli jotenkin hitaan oloisesti. Koko radan oli se käsijarru päällä, ihan kuin se ei olisi uskonut, että oikeasti saa mennä. Aika outoa, kun tyypin menemisiä hyvin harvoin mitenkään rajoitetaan, ainakaan agiradalla...
Lauantain treeneissä olin taas saanu kiinni Piipan kanssa tekemisestä, se tekee intensiivisesti töitä kunhan minä teen kanssa, sen kanssa. Nyt tehtiin yhdessä rataa, oli hyvä fiilis ja kivaa molemmilla. Se käsijarru vähän harmittaa, ei päässyt ihan flow-tasolle.
Aika oli silti ok ja kun ne pari muuta nopeampaa otti rimoja alas niin pidin kakkostilaa ansaittuna, voittaa ei tuommoisella radalla kuulu. Annan Piipalle anteeksi "hitauden", se tekee niin kuin parhaaksi kokee kulloisissakin olosuhteissa ja itse olen sille ne olosuhteet luonut, vaikka tahtomattani. Sitä paitsi, jos se tuolla vauhdilla ja tässä iässä pärjää vielä näin hyvin, niin olen vaan tyytyväinen.
Agirata oli jotain ihan muuta. Jo kakkosesteellä Piippa tulkisti ohjaukseni erittäin väärin. Sylkkäristä lähtikin kiertämään aidan toiselta puolelta. Oudosti pysyi silti hanskassa ja sain radan jatkumaan puhtaasti. Sama toistui vielä kaksi kertaa, virheitä ei tullut, mutta ylimääräistä kiemuraa senkin edestä. Vauhti oli ehkä aavistuksen parempi nyt.
Aivan omituinen rata, koira meni minne sattuu ja silti aina oikeat esteet. Se ei missään vaiheessa lukinnut vääriä esteitä, muttei tökännytkään, tuli vaan uutta reittiä ihan kuin niin olisi pitänytkin tehdä. Ohjaajalta loppui kunnon ohjaaminen jo siihen ensimmäiseen mokaan, mutta pidettiin hauskaa koko rahan edestä loppu rata. Kontaktitkin oli melko siistit, vaikkei niitä erityisesti enää stressata.
Radan jälkeen heitin Piipan korvaamattoman ihanan stressipallon puffaparakin alle. Yritettiin sitä yhdessä kaivaa esiin, mutta minä en haravoineni nähnyt sitä ja Piippa ei mahtunut hakemaan. Lähdettiin kävelylle verryttämään tukkoon menneitä jalkojani ja hienoa kisakoiraani. Takaisin tullessa sain kuulla meidän puuttuneen palkintojenjaosta.
Oli kiva päivä, saatiin pallokin myöhemmin pelastettua fikkarin avulla.
tiistai 5. helmikuuta 2008
Hullu pikku eläkeläisprinsessa
Lääkärireissusta on neljä päivää, mutta niin paljon pohtimista, analysointia, keskustelemista ja tutkimista olen kerinnyt suorittaa, että tuntuu paljon pidemmältä. Asiantuntijamielipiteitä pitää odottaa tämän viikon loppuun (Skuti) ja 19. päivään (Piira) asti, mutta eiköhän me pärjätä. Ei tämä tilanne ollutkaan niin poikkeuksellinen kuin luulin, eikä niin invalidisoiva. Sakemanneilla on paljon vastaavaa ja onpa meillä treeniryhmässäkin pumilla saman tyyppistä ongelmaa. Jokainen tapaus on yksilöllinen ja sen rajoittavuus riippuu monista asioista. Sen nyt voi sanoa, että puruja ei saa harrastaa :)
Ilmeisesti Kiralle talvitreenit mattohallissa ovat olleet paha juttu. Kira liukasteli alussa vähän, sitten leikkasin tassukarvoja ja liukastelu loppui. Luulen, ettei niillä karvoilla ollutkaan niin suurta merkitystä vaan enemmänkin Kira alkoi itse varomaan enemmän. Matto ei ole tuttu alusta ja se on kuitenkin aika vaikea, raskas, kun pito ei ole yhtä hyvä kuin hiekalla. Treenien jälkeen sain aina kiskoa Kiraa lenkillä, selitin sen jotenkin niin, ettei se tykkää olla remmissä tai sää on huono. Mutta eipä ole muualla sää sillälailla vaikuttanut tai remmissä olo niin ällöttänyt.. Samaan aikaan nämä loppuverkkajumitukset lisäsi isosti tiedostamattani sitä turhaumaa, että kaikki ei ole kunnossa.
Kiran kohdalla iso onni on, ettei mitään pahenevaa löytynyt. Periaatteessa siis olisimme voineet elää lopun elämää niin kuin tähän asti. Tosin koko ajan enemmän ja enemmän turhautuen koiran selittämättömistä hidasteluista ja lihasjumeista. Mutta nyt tietenkin yritetään parantaa tilanne, saada selville sattuuko, mikä sattuu ja kuinka voi auttaa. Hienointa olisi, jos hidastelun syyn saisi niin tarkkaan selville, että sitä pystyisi kontrolloimaan ja osaisi toimia niin, että syyt hidasteluun häviäisivät ja lihasjumit voisi ennakoivasti välttää. Sitten voisi miettiä pääseekö harrastamaan ja jos pääsisi, menisi hillittömän lujaa!
Jos agility täytyy jättää, se on ihan ok. Mutta haluan olla varma siitä, koska agility pelkällään ei ole mikään selitys. Haluan tietää mikä siinä on se haitallinen juttu, koska ihan hyvin Kira voi tehdä samaa metsässä itsekseen. Rasittavuudeltaan metsähurjastelut ovat varmasti vielä rankempia kuin agility. Ainoa ero on, että minä en ole ohjaamassa vaan tyyppi päättää ihan itse mistä jyrkänteiltä loikkii ja mistä risukoista ryskää läpi.
Eilen tehtiin ihana lenkki lumisessa metsässä. Kira oli ollut selvästi kipeä jalkojen vääntelyn jäljiltä, mutta nyt se oli viimein helpottanut. Ei tehty kuin vajaa tunnin lenkki, jonka alkuun ja loppuun piti malttaa mennä rauhallisesti, välissä se vapaa metsäosuus. Koko matkan Kinkku oli reipas ja metsässä juoksi hulluna ympäriinsä, aivan ihanaa! Se jopa hyppäsi polun yli kaatuneen puun rungon päälle yli metrin korkeuteen. Olin pyytänyt Piipan matalammasta kohdasta rungolle tasapainoilemaan ja Kira ei halunnut jäädä huonommaksi. Kira on aina ollut aika epävarma hyppäämään korkealle, nyttemmin selitettynä se johtuu varmaan epävarmasta alaselästä. Sinne se kuitenkin nyt ponkasi ja onneksi sain kopin. Täysi kahjo!
Lämmittelyistä, jäähdyttelyistä ja venyttelyistä huolimatta luulen, että tänään on kankeampi meno. Illalla pidin kaurapussia ja yritin venytellä takajalkoja, muttei antanut, toissa iltana venytteli autuaasti. Mutta katsotaan nyt. Aion nyt elää ihan normaalisti kunnes saadaan kunnon ohjeet. Eilinen oli ehkä vähän liikaa, mutta en ala hysteerisesti estämään koiran liikkumista kun se kerrankin sitä itse haluaa.
Ilmeisesti Kiralle talvitreenit mattohallissa ovat olleet paha juttu. Kira liukasteli alussa vähän, sitten leikkasin tassukarvoja ja liukastelu loppui. Luulen, ettei niillä karvoilla ollutkaan niin suurta merkitystä vaan enemmänkin Kira alkoi itse varomaan enemmän. Matto ei ole tuttu alusta ja se on kuitenkin aika vaikea, raskas, kun pito ei ole yhtä hyvä kuin hiekalla. Treenien jälkeen sain aina kiskoa Kiraa lenkillä, selitin sen jotenkin niin, ettei se tykkää olla remmissä tai sää on huono. Mutta eipä ole muualla sää sillälailla vaikuttanut tai remmissä olo niin ällöttänyt.. Samaan aikaan nämä loppuverkkajumitukset lisäsi isosti tiedostamattani sitä turhaumaa, että kaikki ei ole kunnossa.
Kiran kohdalla iso onni on, ettei mitään pahenevaa löytynyt. Periaatteessa siis olisimme voineet elää lopun elämää niin kuin tähän asti. Tosin koko ajan enemmän ja enemmän turhautuen koiran selittämättömistä hidasteluista ja lihasjumeista. Mutta nyt tietenkin yritetään parantaa tilanne, saada selville sattuuko, mikä sattuu ja kuinka voi auttaa. Hienointa olisi, jos hidastelun syyn saisi niin tarkkaan selville, että sitä pystyisi kontrolloimaan ja osaisi toimia niin, että syyt hidasteluun häviäisivät ja lihasjumit voisi ennakoivasti välttää. Sitten voisi miettiä pääseekö harrastamaan ja jos pääsisi, menisi hillittömän lujaa!
Jos agility täytyy jättää, se on ihan ok. Mutta haluan olla varma siitä, koska agility pelkällään ei ole mikään selitys. Haluan tietää mikä siinä on se haitallinen juttu, koska ihan hyvin Kira voi tehdä samaa metsässä itsekseen. Rasittavuudeltaan metsähurjastelut ovat varmasti vielä rankempia kuin agility. Ainoa ero on, että minä en ole ohjaamassa vaan tyyppi päättää ihan itse mistä jyrkänteiltä loikkii ja mistä risukoista ryskää läpi.
Eilen tehtiin ihana lenkki lumisessa metsässä. Kira oli ollut selvästi kipeä jalkojen vääntelyn jäljiltä, mutta nyt se oli viimein helpottanut. Ei tehty kuin vajaa tunnin lenkki, jonka alkuun ja loppuun piti malttaa mennä rauhallisesti, välissä se vapaa metsäosuus. Koko matkan Kinkku oli reipas ja metsässä juoksi hulluna ympäriinsä, aivan ihanaa! Se jopa hyppäsi polun yli kaatuneen puun rungon päälle yli metrin korkeuteen. Olin pyytänyt Piipan matalammasta kohdasta rungolle tasapainoilemaan ja Kira ei halunnut jäädä huonommaksi. Kira on aina ollut aika epävarma hyppäämään korkealle, nyttemmin selitettynä se johtuu varmaan epävarmasta alaselästä. Sinne se kuitenkin nyt ponkasi ja onneksi sain kopin. Täysi kahjo!
Lämmittelyistä, jäähdyttelyistä ja venyttelyistä huolimatta luulen, että tänään on kankeampi meno. Illalla pidin kaurapussia ja yritin venytellä takajalkoja, muttei antanut, toissa iltana venytteli autuaasti. Mutta katsotaan nyt. Aion nyt elää ihan normaalisti kunnes saadaan kunnon ohjeet. Eilinen oli ehkä vähän liikaa, mutta en ala hysteerisesti estämään koiran liikkumista kun se kerrankin sitä itse haluaa.
torstai 31. tammikuuta 2008
Kira tutkimuksissa
Kävipä sitten niin, että mentiin ihan kunnolla lääkäriin, eikä vaan kuvauksiin. Siellä vierähti kätevästi koko päivä ja nyt on pää niin pyörällä että asioiden sulattelu tulee viemään tovin jos toisenkin. Kerron siis vaan päivän kulun, myöhemmin voi miettiä mitä kaikki tarkottaa, mistä se johtuu ja miten tästä eteenpäin.
Oltiin Yliopiston pieneläinklinikalla ja siksi tapahtumat eteni vähän totutusta poikkeavalla tavalla. Ihan kuin siis olisi mihin verrata... Ensin selitin kandille oireita ja hän tutki koiraa. Koko historian siinä varmaan pölpötin ja lopputulemaksi saatiin: rajottaa liikettä. Kandi meni juttelemaan lääkärin kanssa ja minä jäin Kiran kanssa opiskelemaan sillä kauhealla pöydällä viihtymistä. Äkkiä Kinkki ymmärsi, että hauska paikkahan se oli.
Kandi tuli takaisin, otti Kiran ja menivät lääkärin kanssa ihmettelemään sitä. Iloinen pikku otus lähti häntä pystyssä kandin mukaan ja minä menin odottelemaan. Myöhemmin palattiin kaikki yhteen ja sain kuulla tuloksia: Ontumatutkimuksessa ei havaittu ontumaa, mutta. Kira aristi lonkkien ojennusta, sekä rintarangan keskiosan ja lannerangan painamista. Polvilumpiot luksoituvat lievästi (aste 1) ulospäin. Vasen lonkka luksoi ulos kuopastaan viitaten löysyyteen.
Sovittiin, että otetaan heti kuvat. Rauhotettiin aineella jossa 7 päivän varoaika, että päästään kisoihin viikon päästä. Kuvattiin selkäranka ja lonkat, kyynärissä ei ollut mitään aihetta kuvaamiseen. Kuvien jälkeen odottelin tokkuraisen Kiran kanssa tuloksia ja peruin iltapäivälle sovitun hautomo-tapaamisen, en ehtisi millään. Sitten sain kuulla tuloksia.
Kiralla on vino lantio, ihan siis synnynnäinen vika, viimeinen lannenikama on epämuodostunut, normaalia lyhyempi, asettuu väärään suuntaan ja toiselta puolelta okahaarake kiinni lonkassa. Sen lisäksi ne lonkat todella oli aika huonot, oikea heikko B, vasen vielä heikompi C eli todennäkösesti arvosteltaisiin C/D. Ne olivat kuitenkin ihan siistit, ei nivelrikkoa tai kulumia. Etuosassa ei ollut mitään.
Pahin juttu on se lantio, sivukuvassa 5 ja 6 lannenikamien nivelrako, eli viimeisen terveen ja tämän sairaan nikaman väli näytti huolestuttavalta. Siinä näkyi muutoksia, jotka saattoivat viitata välilevyn kalkkeumaan, joka taas altistaa välilevyn pullistumiselle tai tyräytymiselle. Se olisi jo todella vakava tilanne. Röntgenkuvasta ei pystynyt tarkempaa arviota tekemään, joten päätettiin tehdä tietokonetomografia.
Kira oli jo heräilemään päin ja se piti nukuttaa uudelleen, tällä kertaa toisella aineella, jossa varoaika 28 päivää. Kisoihin ei siis ole asiaa, mutta eipä taida olla muutenkaan. Onneksi tomografiassa ei löytynyt mitään välilevyn pullistumaan viittaavaa.
Saatiin saikkua kisojen yli ja särkylääkeresepti, jos väännellyt jalat käy kivuliaiksi. Kilpailemista ja harrastamista muutenkin pitää nyt miettiä tarkkaan, kotikoiraksi siirtymistä suositeltiin.
En tiedä mitä ajatella, täytyy kysellä lisää mielipiteitä ja etsiä vastaavia tapauksia. Tuntemukset menee laidasta laitaan, selvää on vaan se, että se tehdään, mikä Kiralle on parasta. Kun vaan jotenkin saisi aukottomasti selville mitä se on.
Oltiin Yliopiston pieneläinklinikalla ja siksi tapahtumat eteni vähän totutusta poikkeavalla tavalla. Ihan kuin siis olisi mihin verrata... Ensin selitin kandille oireita ja hän tutki koiraa. Koko historian siinä varmaan pölpötin ja lopputulemaksi saatiin: rajottaa liikettä. Kandi meni juttelemaan lääkärin kanssa ja minä jäin Kiran kanssa opiskelemaan sillä kauhealla pöydällä viihtymistä. Äkkiä Kinkki ymmärsi, että hauska paikkahan se oli.
Kandi tuli takaisin, otti Kiran ja menivät lääkärin kanssa ihmettelemään sitä. Iloinen pikku otus lähti häntä pystyssä kandin mukaan ja minä menin odottelemaan. Myöhemmin palattiin kaikki yhteen ja sain kuulla tuloksia: Ontumatutkimuksessa ei havaittu ontumaa, mutta. Kira aristi lonkkien ojennusta, sekä rintarangan keskiosan ja lannerangan painamista. Polvilumpiot luksoituvat lievästi (aste 1) ulospäin. Vasen lonkka luksoi ulos kuopastaan viitaten löysyyteen.
Sovittiin, että otetaan heti kuvat. Rauhotettiin aineella jossa 7 päivän varoaika, että päästään kisoihin viikon päästä. Kuvattiin selkäranka ja lonkat, kyynärissä ei ollut mitään aihetta kuvaamiseen. Kuvien jälkeen odottelin tokkuraisen Kiran kanssa tuloksia ja peruin iltapäivälle sovitun hautomo-tapaamisen, en ehtisi millään. Sitten sain kuulla tuloksia.
Kiralla on vino lantio, ihan siis synnynnäinen vika, viimeinen lannenikama on epämuodostunut, normaalia lyhyempi, asettuu väärään suuntaan ja toiselta puolelta okahaarake kiinni lonkassa. Sen lisäksi ne lonkat todella oli aika huonot, oikea heikko B, vasen vielä heikompi C eli todennäkösesti arvosteltaisiin C/D. Ne olivat kuitenkin ihan siistit, ei nivelrikkoa tai kulumia. Etuosassa ei ollut mitään.
Pahin juttu on se lantio, sivukuvassa 5 ja 6 lannenikamien nivelrako, eli viimeisen terveen ja tämän sairaan nikaman väli näytti huolestuttavalta. Siinä näkyi muutoksia, jotka saattoivat viitata välilevyn kalkkeumaan, joka taas altistaa välilevyn pullistumiselle tai tyräytymiselle. Se olisi jo todella vakava tilanne. Röntgenkuvasta ei pystynyt tarkempaa arviota tekemään, joten päätettiin tehdä tietokonetomografia.
Kira oli jo heräilemään päin ja se piti nukuttaa uudelleen, tällä kertaa toisella aineella, jossa varoaika 28 päivää. Kisoihin ei siis ole asiaa, mutta eipä taida olla muutenkaan. Onneksi tomografiassa ei löytynyt mitään välilevyn pullistumaan viittaavaa.
Saatiin saikkua kisojen yli ja särkylääkeresepti, jos väännellyt jalat käy kivuliaiksi. Kilpailemista ja harrastamista muutenkin pitää nyt miettiä tarkkaan, kotikoiraksi siirtymistä suositeltiin.
En tiedä mitä ajatella, täytyy kysellä lisää mielipiteitä ja etsiä vastaavia tapauksia. Tuntemukset menee laidasta laitaan, selvää on vaan se, että se tehdään, mikä Kiralle on parasta. Kun vaan jotenkin saisi aukottomasti selville mitä se on.
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Koirat hierojalla
Kiran fysiikkaongelmien historia on aika pitkä, kaikenlaista on huomattu, hoidettu ja kuntoutettu eri ammattilaisten avuilla. Välillä on ollu ihan jumissa, välillä kaikki ok päällisin puolin. Täysin tyytyväinen en siihen ole oikein koskaan ollut, liikkeet on jotenkin liian lyhyitä ja raskaita ja energiataso liian usein luvattoman alhaalla. Ulkoilu on kivaa sen ekat 20 min, sitten menee raville tai peitsaukseksi, riippumatta siitä kuinka kivoja paikkoja kierretään tai hauskoja kavereita saadaan mukaan. Ulkoilu kuitenkin kestää aina reilusti yli sen 20 min, joten kunnosta sen ei pitäisi olla kiinni.
Viime kesä-syksy yritin oikein tosissaan saada pikkueläimen kuntoon ja kyllähän se lopulta terveen oloinen olikin, teimmehän tunnollisesti kaikki jumpat ja venyttelyt ja verryttelyt. Kira sai lihasta ja on siitä asti tuntunut käteen aika paljon paremmalle kuin ennen. Venyttelee ja taipuu joka suuntaan, eikä mikään tunnu aristavan tms. Vauhti ja energia ei silti ole sen kummempaa ja alkaa tuntua, että ongelmat ovatkin pään sisällä, ei vaan ole potkua.
Kira rakastaa agilityä ja on niin innoissaan kun pieni otus vaan voi, mutta sielläkin vauhti hiipuu selvästi ekan radan jälkeen. Kyse ei ole siitä, etteikö kestäisi toistoja, kyllä se aina yhtä innolla asettuu lähtöön, mutta lähtee siitä joka kerta hitaammin. Selvimmin eron näkee kontakteilla: Ekat kerrat menee täydellisesti ja täysillä suoraan loppuun, sen jälkeen alkaa himmaamaan alastulolla hyvissä ajoin ennen pysähdystä. Vietti ei riitä, olen tuuminut.
Näillä mietteillä on eletty tähän asti, en enää niin kovasti ole kytännyt jokaista erilaista liikettä kun ei niistä mitään ratkaisua tähän saada, koira on laiska ja sillä selvä. Vainoharhaseksihan siinä tulee jos kaikkea yrittää analysoida. Tietenkin selvimmät merkit havaitsen edelleen ja niitä alkoi ilmaantua kun olen nyt kolme viimeistä viikkoa parannellut nyrjähtänyttä nilkkaani. Ulkoilu on ollut epäsäännöllisempää ja vähemmän järkevää, esimerkiksi pari päivää kerätään virtaa tehden vaan kusetuslenkkejä ja sitten puretaan paineet kerralla remuamalla oikein olan takaa. Oli ihan aiheellistakin alkaa Kiran selän aristaa, joten mentiin eilen pitkästä aikaa hierojalle.
Sieltä saatiin hyvä kurinpalautus ja pakollinen kohtaaminen todellisuuden kanssa. Jotain on eläimellä vikaa, kun aina vaan jumittuu. Nyt oli edessä lapojen välissä paha klöntti joka kipuili kaulaan asti ja taaksekin päin. Keskeltä selkä oli ok, mutta takaosa oli "perunapeltoa", kuona-aineita vaikka muille jakaa. Lonkkaluiden päällä oli hygroomat, samanlaiset patit, mitä isoille koirille tulee kyynärpäihin kun ne nukkuvat kovalla alustalla. Kiran patit on paljon pienemmät, hernettä kokoiset litteät löllyvät pussit. Mutta niitä ei kuuluisi olla ollenkaan, ehkä ne vihjaavat jostain isommasta ongelmasta.
Venytettäessä Kira ei olisi oikaissut lonkkaa taakse eikä antanut vapaasti pyöritellä sitä. Se kyllä oikaisi koko muun jalan täysin suoraksi ihan itse ja on tällä lailla huijannut minua varmaan jo pitkään. Ehkä siellä lonkissa onkin vikaa, eikä etupääkään välttämättä ihan puhdas ole, vaikka sen oireet voivat olla heijastuma takapäästä. Nyt on vihdoin kuvautettava koko koira, tietää sitten oikeasti missä se vika on, rangassa vai päässä :)
Periaatteessa tietysti toivoo tervettä luustoa, mutta toisaalta olisi kiva, jos vaisu käytös olisikin kipuilua ja sitä hoitamalla saisin Kiran taas nauttimaan ulkoilusta ja puuhailusta pidempään/enemmän. Saisi syyn oudolle käytökselle ja vahvistuksen omaan epämääräiseen tunteeseen, ettei kaikki ole kunnossa. Ja voisi viimeinkin tehdä asialle jotain. On ollut niin kurja ajatella toisaalta niin täpäkän ja riehakkaan tyypin olevan muka vaan laiska ja innoton.
Sain Kiralle uusia venyttelyohjeita ja kehotuksen panostaa taas verryttelyihin ihan tavallisillakin lenkeillä ja hautoa lämpimällä kaurapussilla kipeitä paikkoja. Kahden viikon päästä on kisat, joihin mennään normaalisti, sen jälkeen kuvautan lonkat, kyynärät ja selän ja katsotaan sitten kuin pienen leijonahurjan käy.
Piippa oli onneksi kivempi kokemus. Se kyhnäsi koko Kiran hieronnan ajan siinä kerjäämässä huomiota, mutta päästessään viimein vuoroon alkoikin jännittää. Äkkiä silti rentoutui kun tutussa paikassa oltiin ja antoi käydä koko terveen kroppansa läpi ilman pyristelyjä. Pari pientä jumia löytyi, mutta se on pelkästään kohtuullista kahdeksan vuotiaalta, epämääräisesti tähän jääaikaan ulkoilleelta koiralta. Piippa on symppis ja autuaasti venytellyt tänään vähän väliä.
Viime kesä-syksy yritin oikein tosissaan saada pikkueläimen kuntoon ja kyllähän se lopulta terveen oloinen olikin, teimmehän tunnollisesti kaikki jumpat ja venyttelyt ja verryttelyt. Kira sai lihasta ja on siitä asti tuntunut käteen aika paljon paremmalle kuin ennen. Venyttelee ja taipuu joka suuntaan, eikä mikään tunnu aristavan tms. Vauhti ja energia ei silti ole sen kummempaa ja alkaa tuntua, että ongelmat ovatkin pään sisällä, ei vaan ole potkua.
Kira rakastaa agilityä ja on niin innoissaan kun pieni otus vaan voi, mutta sielläkin vauhti hiipuu selvästi ekan radan jälkeen. Kyse ei ole siitä, etteikö kestäisi toistoja, kyllä se aina yhtä innolla asettuu lähtöön, mutta lähtee siitä joka kerta hitaammin. Selvimmin eron näkee kontakteilla: Ekat kerrat menee täydellisesti ja täysillä suoraan loppuun, sen jälkeen alkaa himmaamaan alastulolla hyvissä ajoin ennen pysähdystä. Vietti ei riitä, olen tuuminut.
Näillä mietteillä on eletty tähän asti, en enää niin kovasti ole kytännyt jokaista erilaista liikettä kun ei niistä mitään ratkaisua tähän saada, koira on laiska ja sillä selvä. Vainoharhaseksihan siinä tulee jos kaikkea yrittää analysoida. Tietenkin selvimmät merkit havaitsen edelleen ja niitä alkoi ilmaantua kun olen nyt kolme viimeistä viikkoa parannellut nyrjähtänyttä nilkkaani. Ulkoilu on ollut epäsäännöllisempää ja vähemmän järkevää, esimerkiksi pari päivää kerätään virtaa tehden vaan kusetuslenkkejä ja sitten puretaan paineet kerralla remuamalla oikein olan takaa. Oli ihan aiheellistakin alkaa Kiran selän aristaa, joten mentiin eilen pitkästä aikaa hierojalle.
Sieltä saatiin hyvä kurinpalautus ja pakollinen kohtaaminen todellisuuden kanssa. Jotain on eläimellä vikaa, kun aina vaan jumittuu. Nyt oli edessä lapojen välissä paha klöntti joka kipuili kaulaan asti ja taaksekin päin. Keskeltä selkä oli ok, mutta takaosa oli "perunapeltoa", kuona-aineita vaikka muille jakaa. Lonkkaluiden päällä oli hygroomat, samanlaiset patit, mitä isoille koirille tulee kyynärpäihin kun ne nukkuvat kovalla alustalla. Kiran patit on paljon pienemmät, hernettä kokoiset litteät löllyvät pussit. Mutta niitä ei kuuluisi olla ollenkaan, ehkä ne vihjaavat jostain isommasta ongelmasta.
Venytettäessä Kira ei olisi oikaissut lonkkaa taakse eikä antanut vapaasti pyöritellä sitä. Se kyllä oikaisi koko muun jalan täysin suoraksi ihan itse ja on tällä lailla huijannut minua varmaan jo pitkään. Ehkä siellä lonkissa onkin vikaa, eikä etupääkään välttämättä ihan puhdas ole, vaikka sen oireet voivat olla heijastuma takapäästä. Nyt on vihdoin kuvautettava koko koira, tietää sitten oikeasti missä se vika on, rangassa vai päässä :)
Periaatteessa tietysti toivoo tervettä luustoa, mutta toisaalta olisi kiva, jos vaisu käytös olisikin kipuilua ja sitä hoitamalla saisin Kiran taas nauttimaan ulkoilusta ja puuhailusta pidempään/enemmän. Saisi syyn oudolle käytökselle ja vahvistuksen omaan epämääräiseen tunteeseen, ettei kaikki ole kunnossa. Ja voisi viimeinkin tehdä asialle jotain. On ollut niin kurja ajatella toisaalta niin täpäkän ja riehakkaan tyypin olevan muka vaan laiska ja innoton.
Sain Kiralle uusia venyttelyohjeita ja kehotuksen panostaa taas verryttelyihin ihan tavallisillakin lenkeillä ja hautoa lämpimällä kaurapussilla kipeitä paikkoja. Kahden viikon päästä on kisat, joihin mennään normaalisti, sen jälkeen kuvautan lonkat, kyynärät ja selän ja katsotaan sitten kuin pienen leijonahurjan käy.
Piippa oli onneksi kivempi kokemus. Se kyhnäsi koko Kiran hieronnan ajan siinä kerjäämässä huomiota, mutta päästessään viimein vuoroon alkoikin jännittää. Äkkiä silti rentoutui kun tutussa paikassa oltiin ja antoi käydä koko terveen kroppansa läpi ilman pyristelyjä. Pari pientä jumia löytyi, mutta se on pelkästään kohtuullista kahdeksan vuotiaalta, epämääräisesti tähän jääaikaan ulkoilleelta koiralta. Piippa on symppis ja autuaasti venytellyt tänään vähän väliä.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Agilityni tähän asti
Blogitekstit alkavat tästä, mutta agilityelämäni on alkanut jo kauan ennen tätä. Nyt on hyvä hetki muistella mitä on jäänyt mieleen. Paljon on tapahtunut, mutta nämä tuntuvat nyt tärkeimmiltä.
Menimme Piipan kanssa HSKH:n alkeiskurssille syksyllä 2001. Saimme kehuja hyvästä kontaktista ja Piipan hyppytekniikasta. Pääsimme huippukouluttajan ryhmään jatkamaan. Hieno koira ja hieno kouluttaja, oli helppoa olla hyvä ja rakastua tähän lajiin.
Ensimmäisissä virallisissa kisoissa osallistuimme epäviralliseen joukkuekisaan, josta tuloksena Helsingin seudun kennelpiirin joukkuemestaruus 2002. (Joka on sittemmin uusittu 2006.) Nousimme vauhdilla kolmosiin ja samaa vauhtia löin pääni siihen panssarilasikattoon joka eristää x-rotuiset arvokisoista.
Täräyksestä toipuakseni otin projektiksi kouluttaa maailman parhaan agility-löwchenin. Sillä matkalla opin paljon, ennen kaikkea sen, että agility on, ja sen pitää olla, kaikille osapuolille, aina, maailman hauskinta puuhaa. Vaikka ei arvokisoihin pääsisikään.
Kiersin panssarikaton matkaamalla Hollantiin avoimiin MM-kisoihin 2006. Kokemus oli hieno, vaikka kuudesta radasta saldona vain yksi 2. sija (Piippa, yksilökisan agirata) ja yksi 6. sija (Kira, yksilökisan hyppäri), yhteistuloksissa ei mitään mainittavaa. Ensimmäiset arvokisat silti.
Sittemmin olen saanut Piipasta useiden kymmenien 2. ja 3. sijojen lisäksi varjo-AVAn ja ainakin 2007 epävirallisen piirimestaruus hopean. Kiran kanssa osallistuimme HSKH:n Joukkue-SM voittoon 2007 ja saatiinhan pikku projektikoiran valiokellokin käyntiin syksyllä 2007.
Vuonna 2004 kävin koulutusohjaajakurssin ja siitä lähtien olen kouluttanut eri tasoisia ja tyyppisiä ryhmiä niin Hakunilassa kuin Lahdessa Villähteellä. Tykkään siitäkin touhusta kovasti, kunhan koulutettavien asenne vastaa tarpeeksi omaani. Agilityä tehdään aina täydelliseen suoritukseen pyrkien ja johdonmukaisesti. Ei ole koiraa kohtaan reilua ohjata "mene sinne, eikun tänne, ai menitkin sieltä ja oho, tänään teitkin kontaktit noin". Vaikka ei ikinä aikoisi mennä kisoihin, pitää tietää mitä haluaa, jotta voi vaatia sitä koiralta ja pääsee palkkaamaan onnistumisista.
Omat koirat ovat nykyään tavallaan nautiskeluvaiheessa, on jo suurinpiirtein saavutettu niiden huipputaso. Aina voi hioa ja pienestä tämä laji on kiinni, mutta merkittävää parannusta ei kumpaankaan koiraan enää treenaamalla saa. Nyt treenataan herkutellen saavutetusta taitotasosta ja kisataan ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Tietenkin kisoissa tehdään aina parhaamme ja ohjaajalla on vielä paljon opittavaa kisahermojen hallinnassa. Ainakin vastaisuuden varalle...
Tällä hetkellä suurimmat haasteet on oman valmennusryhmän tulevaisuuden lupausten auttamisessa vauhtiin. Lisäksi mielenkiintoa vie seuraavan koiran etsintä. Tai siis sen tulevien vanhempien ja sukulaisten, mutta saa nyt nähdä. Sitä odotellessa voi kokeilla kivoja laina-koiria.
Menimme Piipan kanssa HSKH:n alkeiskurssille syksyllä 2001. Saimme kehuja hyvästä kontaktista ja Piipan hyppytekniikasta. Pääsimme huippukouluttajan ryhmään jatkamaan. Hieno koira ja hieno kouluttaja, oli helppoa olla hyvä ja rakastua tähän lajiin.
Ensimmäisissä virallisissa kisoissa osallistuimme epäviralliseen joukkuekisaan, josta tuloksena Helsingin seudun kennelpiirin joukkuemestaruus 2002. (Joka on sittemmin uusittu 2006.) Nousimme vauhdilla kolmosiin ja samaa vauhtia löin pääni siihen panssarilasikattoon joka eristää x-rotuiset arvokisoista.
Täräyksestä toipuakseni otin projektiksi kouluttaa maailman parhaan agility-löwchenin. Sillä matkalla opin paljon, ennen kaikkea sen, että agility on, ja sen pitää olla, kaikille osapuolille, aina, maailman hauskinta puuhaa. Vaikka ei arvokisoihin pääsisikään.
Kiersin panssarikaton matkaamalla Hollantiin avoimiin MM-kisoihin 2006. Kokemus oli hieno, vaikka kuudesta radasta saldona vain yksi 2. sija (Piippa, yksilökisan agirata) ja yksi 6. sija (Kira, yksilökisan hyppäri), yhteistuloksissa ei mitään mainittavaa. Ensimmäiset arvokisat silti.
Sittemmin olen saanut Piipasta useiden kymmenien 2. ja 3. sijojen lisäksi varjo-AVAn ja ainakin 2007 epävirallisen piirimestaruus hopean. Kiran kanssa osallistuimme HSKH:n Joukkue-SM voittoon 2007 ja saatiinhan pikku projektikoiran valiokellokin käyntiin syksyllä 2007.
Vuonna 2004 kävin koulutusohjaajakurssin ja siitä lähtien olen kouluttanut eri tasoisia ja tyyppisiä ryhmiä niin Hakunilassa kuin Lahdessa Villähteellä. Tykkään siitäkin touhusta kovasti, kunhan koulutettavien asenne vastaa tarpeeksi omaani. Agilityä tehdään aina täydelliseen suoritukseen pyrkien ja johdonmukaisesti. Ei ole koiraa kohtaan reilua ohjata "mene sinne, eikun tänne, ai menitkin sieltä ja oho, tänään teitkin kontaktit noin". Vaikka ei ikinä aikoisi mennä kisoihin, pitää tietää mitä haluaa, jotta voi vaatia sitä koiralta ja pääsee palkkaamaan onnistumisista.
Omat koirat ovat nykyään tavallaan nautiskeluvaiheessa, on jo suurinpiirtein saavutettu niiden huipputaso. Aina voi hioa ja pienestä tämä laji on kiinni, mutta merkittävää parannusta ei kumpaankaan koiraan enää treenaamalla saa. Nyt treenataan herkutellen saavutetusta taitotasosta ja kisataan ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Tietenkin kisoissa tehdään aina parhaamme ja ohjaajalla on vielä paljon opittavaa kisahermojen hallinnassa. Ainakin vastaisuuden varalle...
Tällä hetkellä suurimmat haasteet on oman valmennusryhmän tulevaisuuden lupausten auttamisessa vauhtiin. Lisäksi mielenkiintoa vie seuraavan koiran etsintä. Tai siis sen tulevien vanhempien ja sukulaisten, mutta saa nyt nähdä. Sitä odotellessa voi kokeilla kivoja laina-koiria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)