Se oli niin järkyttävää ja yllättävää, ettei sitä voi vielä ymmärtää. En tiedä ymmärränkö koskaan.
Meidän treenikenttien ympärille rakennetaan aitaa. Se oli siihen aikaan sinä iltana siinä kohtaa kenttää siinä vaiheessa. Aitalangat (ohuet vaijerit) kiristettynä tolppien väliin, toinen korkeuksissa, toinen n. 20 cm maasta. Hiekkaa ja osittaisia ruohoja vasten tosi vaikea nähdä. Varsinkin kun jahtaa palkkapalloa elämänsä riemulla. Sinne suuntaan on aina heitetty palkka ja Piippa on aina saanut pallon palkaksi. Sitä parempi mitä pidemmälle ja pomppivammin pallo menee. Meillä olikin erityisen meneviä palloja. Piippa oli erittäin hyvä ottamaan koppeja ja siksi tosi pomppiva pallo toi lisähaastetta ja oli vaan entistä ihananpi.
Kentän reunasta ja loppusuoran lopusta oli vaijeriin alle 5 metriä. Olin heittänyt pallon sinne jo kerran ja sanoin ääneen, että pitää varoa, toi on tosi vaarallinen. Silti se käsi refleksinä heitti sen pallon, niin kuin jo seitsemän vuotta, aina radan jälkeen. Heitin pallon puolesta kentästä ja annoin Piipan tehdä loppusuoran täysiä, niin kuin aina. Tajusin heti mitä tuli tehtyä. Pallo osui maahan siinä välissä pari kertaa, sai Piipalle jahtauksen täysille se taisi osuakin siihen muttei saanut kiinni vaan tökkäsi ennemmin lisää vauhtia. Pallon perässä pää alhaalla Piippa juoksi täysiä päin vaijeria. (oma mielikuvani, muilla on vähän eri, toisten mielestä osui etujaloilla, toisten mielestä vasta takajalat osuivat vaijeriin)
Piippa heitti kuperkeikan siitä yli ja jäi oikealle kyljelle makaamaan, oikea takajalka vielä vaijerin alla. Etujalat kääntyneenä ylöspäin sivulle ja koira alkoi kramppaamaan. Siinä vaiheessa tuli kylmä ja juoksin sen luokse. Eläinlääkäri-treenikaveri huusi vain "ota se pois sieltä ja rauhota" ja tuli kanssa siihen. Piippa ei saanut henkeä. Luultiin, että se on sukeltanut hiekkaan ja saanut jotain nieluun. Yritettiin ravistella, kaivaa, hakata ja taas kaivaa. Piippa puri Mariaa ja verta oli joka paikassa. Kieli alkoi mennä siniseksi. Maria sanoi jossain vaiheessa, että taitaa olla menoa nyt. Sitä ennen en semmosta edes miettinyt enkä senkään jälkeen uskonut.
Paikalle tuli naapurikentällä treenannut toinen eläinlääkäri. Toi stetoskoopin mukanaan. Tutkivat ja yrittivät ensin miettiä jotain muuta, mutta alkoivat sitten elvyttämään. Tekohengitys nosti kyllä rintakehää, mutta Piippa ei itse alkanut hengittää. Sydän löi vielä kovaa, mutta pikkuhiljaa se hiipui värinäksi. Siinä vaiheessa mut haettiin sivuun siitä. Pieni toivo jatkoi mussa, vaikka itkin siellä kaikkien treenikaverien keskellä. Vähän ajan päästä Maria kantoi kuitenkin Piipan pois. Se oli kuollut. Mun Piippa oli kuollut ja siihen pitäisi nyt sopeutua.
Siinä sitten ihmeteltiin kuinka näin kävi, ja mitä siinä kävi ja mitä nyt ja MIKSI. Piti päättää viekö ruumiin avattavaksi ja jos vie niin se pitää viedä kylmään. Kaikki maailman tunteet ja asiat kävi mielessä. Nenäliinoja kului. Lopulta päätin, että Piippa on ansainnut kunnollisen selvityksen asiasta. Aluksi tuntui hirveältä päästää se silvottavaksi ja tuntuu se vieläkin. Mutta avaamatta en voi ikinä tietää mikä sen kaiken todella aiheutti.
Piippa saatiin kylmään ja kaikki meni oikein. En pystynyt lopettamaan sen hyvästelyä. Piippa oli vielä lämmin isommalta osin. Olin juuri maanantaina trimmannut sen lähes kaljuksi, eikä siinä ollut paljon mihin naamansa upottaa. Mutta se oli elämänsä kunnossa fyysisesti, tosi hyvässä lihaskunnossa. Se tuntui niin vahvalta ja elävältä, niin Piipalta. Ei semmosesta voi päästää irti.
Parasta ja pahinta sillä hetkellä oli, että ilta oli kaunis, treenit oli menny aivan järjettömän hyvin. Piippa oli paitsi normaali poikkeuksellisen taitava itsensä, kerrankin myös täpäkkä ja sähäkkä. Meni tosi lujaa ja kääntyi tosi pienesti, teki kontaktitkin tosi hyvin vaikka viime aikoina on kisoissa ollut ongelmia. Sen kanssa oli niin hienoa tehdä. Ja se oli pallonsa toden totta ansainnut.
Tästä on nyt viikko. Maailma muuttui 2.7.2008 Ojangossa. Asiaa on sulateltu, mutta paljon on vielä tehtävä ja ajan kuluttava, ennen kun voi sanoa toipuneensa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
3 kommenttia:
Kyynelet nousee silmiin ja edelleenkin ne kylmät väreet kulkevat pitkin selkäpiitä. Ihan samallalailla kun sunnuntaina kerroit asiasta. Olen tavattoman järkyttynyt ja niin pahoillani suuren ja mahtavan koiran poismenosta.
Paljon halauksia Meri, Piippa eli loppuun asti tuhat lasissa ja elämän ilo silmissä.
Tääl yks toinen kans joka elää syvimmät osanotot suruusi. Tiedän mitä oot joutanut tarpomaan -läpi helevetin.
<miten olet selvinnyt tästä eeteenpäin?
Olisi hyvinhyvin kiinnosstavaa kuula, mikä laitto sut toimimaan eteenpäin VAI murehditko asian yksinäsi? Kumpiki siis ihan yhtäsallittuja :)
<kiitos ja iisompi kitos jos jaksat vastatat
Erikoista, mutta tavallaan mielenkiintoista palata näin vanhaan tapahtumaan. Vaikka eihän se vanhene koskaan, päivittäin on jollain tapaa edelleen Piippa mielessä.
Voin kai sanoa, etten ole siitä edes toipunut vielä. Siihen loppui yksi aika, minusta vietiin jokin, mikä ei ole sen koommin palannut. Minulta vieltiin taitava ja tasapainoinen koirani ja samalla katosi iso osaa omaa taitavuutta ja tasapainoisuutta, itsevarmuutta koirien kanssa.
Sen koommin ei ole koira-asiat olleet niin sujuvia ja toimivia ja luotettavia, kaikki tuntuu menevän lopulta pieleen. Vaikka eihän ne oikeasti mene, mutta jäi semmonen ikuinen tunne, että joku tässä mättää, joko nyt tai kohta.
Ja se tunne on myrkkyä, se alkaa toteuttamaan itseään ja niinpä onkin ollut nyt paljon epäonnea ja epäonnistumista koirien kanssa sen koommin. Kaikkea sellaista, mitä ennen tuota tapahtumaa olisin pitänyt vain haasteena, kivenä kengässä matkalla uusiin onnistumisiin. Nyt pidän niitä muistutuksena todellisuudesta, että muistan taas jättää haavekuvat onnistumisista ja palata todellisuuteen, missä kaikki menee juuri niin kuin ei toivoisi.
Tietysti toivon ja aionkin tämän asian kääntää. Se vaan on ollut aika salakavala ongelma, ei sitä osaa yhdistää ja työstää kun ne vaikeudet on siinä edessä. Mutta tässä sain taas herätyksen, kiitos siitä.
Lähetä kommentti