Kiran suruaika on ohi!

Kira haluaa nyt isolla äänellä ja kovasti etutassuilla heilutellen ilmoittaa: Voidaan jatkaa elämää!

Ihana hassu pieni otus on tullut takaisin. En todellakaan edes muistanut millainen se oikeasti on. Tässä kuitenkin viime aikoina olen ollut tosi kiireinen ja ulkoilun ja aktivoinnin määrä on tasaisesti vähentynyt. Viimeiset kaksi viikkoa ennen MM-kisoja tein Pomppa-hommia ympäri vuorokauden ja Kiran ulkoilu oli aamulla 100 metriä autolle ja illalla takasin (tai sitten aamuyöllä korttelin ympäri ja iltapäivällä pihalla käymään). Siinä välissä se vain nukkui jossain piilossa.

Pikkuhiljaa alkoi elon merkkejä näkyä. Alussa vain ulosmenon yhteydessä pientä innostusta joka lakkasi heti kun ulos päästiin. Sitten Kira alkoi olemaan enemmän hereillä päivisin, kuljeskelemaan välillä katsomaan työntekoani. Seuraavaksi alkoi itsenäinen Kira-show; yhtäkkiä jossain raavittiin lattiaa ja kieriskeltiin. Viimeisenä se on jo pyytänyt ihmisiä mukaan leikkiin ja ihan oikeasti leikkinyt jos on kaverin saanut. Suurin käännekohta oli kun se leikki loputtoman kauan hoidossa olleen pumikakaran kanssa. Niillä oli kummallakin tosi hauskaa, eikä loppua tullut millään, vaikka luulisi Kiran kunnon tuleen vastaan jo kättelyssä.

MM-kisoihin huipentuneen työrupeaman jälkeen tässä on nyt ollut viikko jo vähän enemmän aikaa Kinkulle ja on ollut ihanaa puuhata sen kanssa. Ihanaa kun iltaisin se vielä pyytää tekemistä vaikka onkin ollut lenkkeilemässä. Ihanaa kun se ulkona jaksaa ravata reippaasti ja innostua kaikista hassuista jutuista. Ihanaa kun se hakeutuu seuraan, eikä sitä tarvitse maanitella jostain sängyn alta jos haluaa sen kanssa jotain tehdä.

Piipan kuolemasta on nyt kolme kuukautta, joten johan oli aikakin Kinkun toipua. Tässä välissä sitä on yritetty piristää naksuttelemalla temppuja ja verijälkeä tekemällä. Kummatkin kyllä ilahduttivat sitä hetkellisesti, mutta muuten oltiin taas ihan maassa. Eikä tämä emäntäkään varmaan kovin piristävä ollut. Itse asiassa tuntuu, että nyt vasta alkaa se oma suruaikani, alkaa vasta tajuamaan miten iso pala mua puuttuu tästä. Konkreettisesti, joku tärkeä osa ei ole läsnä. Piipan tasainen ja positiivinen energia puuttuu, se tunne kun 11 kiloa koiraa kaivautuu väkisin syliin. Se miltä Piippa tuntui, kikkara tukka ja sileä ajeltu löysä kaulanahka, kaikki se jäntevyys..

Onneksi Kira on alkanut tulemaan vähän enemmän syliin ja nauttimaan rapsutteluista. Onneksi sain toivon yhden huippuyhdistelmän uusimisesta.. Kyllä, elämä jatkuu!