Kiusamaaria kauhukakara ja maailmanomistaja. Koko maiseman valaiseva aurinkoinen persoona. Näin Kiun ensimmäisen kerran keväällä '06 Ojangossa. Se oli ehkä kolmikuinen pentumutiainen, ei tosiaan mikään pallero, vaan jo silloin pelkkää suorituskykyä ja rohkeutta. Se ihan muitta mutkitta hyppäsi epämääräisenä heiluvan n. 70 cm korkean kenttien väliaidan yli. Lelu nyt sattu lentämään aidan viereen ja siinä matkalla voi ihan hyvin loikkia sivuttain aidan toiselle puolelle. Hullu lapsi, täynnä iloa ja energiaa, omisti koko maailman ja pystyi mihin vaan.
Kiusasta kasvoi yhtä hieno otus kuin pentuna saattoi povata. Tosin paljon siihen meni aikaa, taitoa ja kärsivällisyyttä. Siksi se jäikin kasvattajalle, niin haastava luonne ei olisi sopinut harrastamaan ja kisaamaan pikaisesti himoavalle. Onnekseni tämä kasvattaja on kouluttajani, taitava, viisas ja kärsivällinen ja ennen kaikkea säännöllisesti tapaamani henkilö :) Sain siis seurata Kiusan kasvua ja sivusta ihailla sitä mieletöntä asennetta ja intoa työhön. Ja taas pitää mainita: sitä aurinkoa, mikä Kiusan sisällä on, miten voi joku olento olla niin positiivinen ja täynnä iloa, aina.
En enää muista miksi, mutta eräissä treeneissä '08 keväällä tein radan Kiusan kanssa. Olin hinkannut radan täydelliseksi ensin Piipan kanssa ja kuviot olivat päivän selvät. Sitten vaan Kiusa lähtöön ja radalle. Piipan ohjaus sopi Kiusalle ja kaikki meni nappiin, en ollut ikinä tehnyt niin makeeta rataa. Siitä jäi niin huima fiilis, että se ei unohdu koskaan. Se oli hieno kokeilu, tulos oli yhtä yllättävä varmasti kaikille, taisi olla eka kerta kun Kiusa teki vieraan kanssa. Se nyt kuitenkin jäi siihen, pidetään vierailut vierailuina ja pysytään vaan omissa laumoissamme.
Sittemmin sattui kaikkea. Piippa kuoli, Pompan kanssa oli kiire, Kiran kanssa tehtiin mitä pystyttiin, eli aika vähän. Alkuvuodesta '09 Kiusa tarvitsi hoitopaikkaa viikoksi ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Se on kuitenkin erittäin laumasidonnainen ja omistautuva koira, joka ei todellakaan lähden kenen vaan matkaan, saati, että tekisi vieraalle yhtään mitään. Eikä se ollut ollut koskaan kenelläkään hoidossa. Edessä saattoi olla aika hankala ja turhauttava viikko, mutta halusin niin kovasti tutustua Kiusaan, etten sitä kummemmin surrut.
Tuo viikko ei ollut helppo, Kiusa oli sitä mieltä, että lähtee samantien litomaan jos saa mahdollisuuden. Ulkona kulki innottomana ja sisällä vinkui ovella. Minä en olisi voinut vähempää kiinnostaa sitä. Mikään perinteinen lahjonta, kiristys tai uhkailu ei tepsinyt, ei sillä, että noilla jälkimmäisillä siitä muutenkaan mitään irti saisi. Viikon päätteeksi oltiin kuitenkin edistytty ja saatoin pitää Kiusaa irti ja se tuli luokse ja teki kaiken mitä pyysin. Ei niin, että olisin omannut jotain auktoriteettia, mutta tulimme toimeen.
Siitä se sitten lähti. Aloin käymään treeneissä Kiusan kanssa. Jo silloin samana keväänä otin Kiusan mukaan Pomppa-retkille ja kisasinkin sen kanssa. Kaikki yhdessä tekeminen ja erityisesti retkillä vietetyt viikonloput paransivat suhdetta ja tunsin tämän äärimmäisen ja voimakkaan tyypin koko ajan paremmin.
Silti oli ongelmia, ei tommosen maailmanomistajan käskijäksi tai edes kaveriksi ruveta noin vaan. Muu elämä sujui kyllä jo ihan hyvin mutta ongelmat tuli esiin agiradalla. Suurin ongelma oli lähtö, yksioikoinen ja ehdoton koira oli päättänyt, että lähtöön hän ei jää. Sitä treenattiin vaikka millä tavoin, mutta aina tunnuttiin palaavaan lähtöruutuun. Jos oli vähänkin pidempi väli ettei nähty, niin kaikki unohtui. Ymmärrettävää sinänsä.
Syksyllä '09 Kiusa oli taas hoidossa pidemmän ajan. Sinä aikana käytiin treenaamassa monta kertaa ja neuvoteltiin tästä lähtöasiasta varsin paljon. Ja se alkoi sujumaan. Sen jälkeen pidin huolen, että pääsimme tarpeeksi usein virkistämään muistia ja päätin, että tästä lähtien lähdöt onnistuvat. Joulun aikaan oli pitkä tauko ja olin hiukan epäileväinen kun edessä oli Eckerön kisat heti vuodenvaihteen jälkeen. Mutta treenit meni ihan hyvin ja kävin ottamassa parit lähdöt epävirallisissa kisoissa. Siellä viimeistään kirkastui, että asiasta ei neuvotella vaan lähtö tehdään niin kuin minä haluan, tai ei ollenkaan.
Tähän mennessä olimme saaneet yhden entuudestaan Kiusalla olleen nollan lisäksi kaikki tulokset yhtä nollaa vaille kolmosiin. Kaikki lentävillä lähdöillä ja hihassa roikkuvan koiran kanssa :) Nyt ei enää roikuta, eikä lennetä, lähdöissä. Näillä mietteillä oltiin Eckerössä. Ensimmäisellä radalla Kiusa jäi kyllä hienosti, mutta karkasi silti ennen aikojaan, eihän siitä mitään tullut. Toisella radalla teimme ensimmäisen oikeasti hallitun ja kunnollisen lähdön koko yhteisellä kisaurallamme. Rata oli sitten muutenkin parasta mitä ikinä olemme tehneet. Yksi pienenpieni tulkintavirhe ja hylky sieltä tuli. Ei se mitään. Suurin peikko oli nyt voitettu!! Enää koko muu ohjaus kuntoon tällaisen äärimmäisen nopean ja nopeasti reagoivan koiran kanssa, ihan pikku juttu.
Se viimeinen nolla tuli kaksi viikkoa myöhemmin Kemistä. Ja tässä sitä nyt ollaan, kolmosissa taas, oikeita kilpailijoita. Hienointa on se, että viimein saavutimme Kiusan kanssa yhteisymmärryksen, niin, että radalle mennään yhdessä. Ei sitä voi sen paremmin sanoa, me yhdessä.
Iso urakka on takana, loputtomat mahdollisuudet edessä. Lainakoirailu on vaikeaa ja monimutkaista. Saati ettei itse lainakoira olisi vähintäänkin haastava. Ainakin ohjattava. Mutta muuten ei oikeastaan, arjessa se on tottelevaisin ja helpoin koira mitä olen nähnyt. Muista koirista se ei tosin perusta ja siksi omien koirien olot eivät ole kovin kivat kun Kiusa-jyräraketti on hoidossa. Varsinkin kun ne ovat Sinnin kanssa yhtä teräviä ja epävarmoja toistensa tulkitsemisessa. Siksipä en yleensä niitä juuri pidäkään yhdessä vaan kaikki aktiiviset ajat ollaan erikseen, lepäillä voidaan sentään samoissa tiloissa. Ja kyllä ne nyt Sinnin kasvaessa pikkuhiljaa yhä paremmin tulevat toimeen.
Kira sen sijaan tuntee liian usein jäävänsä jalkoihin, pelkästään Sinninkin kanssa. Ja sen suhteen joudun koko ajan miettimään mikä on koiranomistamisen etiikka. Milloin koira on liian kipeä? Miten paljon on kohtuullista joustaa koiran vaivojen mukaan? Miten paljon on oikeus toimia omien mieltymysten mukaan vaikka se on koiralle haitallista? Ovatko koirat meitä varten vai me koiria varten? Totuus on, että Kira olisi onnellisin ainoana koirana tai jonkun todella rauhallisen koiran kaverina, mutta minun koiranani. Ja minä taas en ole onnellinen pelkästään Kiran kanssa. Kyllä minä haluan harrastaa. Onneksi on tämä mahdollisuus tehdä Kiusan kanssa ja nauttia sen ylitsepursuavasta elämänilosta ja energiasta. Kiusan ansiosta Sinnilläkään ei ole nyt niin kovia paineita muuttua heti harrastuskoiraksi vaan se saa kypsyä rauhassa, kuten sille selvästi sopii.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Uusi lehti meidän lauman tarinassa: Sinni
Pikku Tinnitänninen, mahdottoman hassu ja omituinen otus. Pumivauva Karvakorvan Fröökynä. Sinni syntyi 22.3.2009, eli yhdeksän päivää vajaa yhdeksän vuotta Piipan jälkeen. Olin silloin Kuopiossa Pomppa-retkellä, oli hillittömän kaunis keväinen viikonloppu ja oli ihanaa saada viestejä synnytyksen edetessä. Kaikki meni hienosti, vaikka yksi pentu taisi ilmestyä laatikkoon vielä synnytyksen loputtua. Tämä kertoo siis siitä kuinka upeasti mammakoira hoiti hommansa. Se sai synnytettyä yhden pennun silmä kovana laatikon reunalla päivystävän kasvattajan huomaamatta.. Alun perin pentuja oli 4 poikaa ja 3 tyttöä, mutta myöhemmässä laskennassa tosiaan poikia olikin 5.
Tämä pentue tuli oleva mun uuden koiran lähtökohta. Pahassa koiravajeessa ja pitkään eri vaihtoehtoja seuranneena olin vaan päättänyt, että tämä ei jahkaamalla parane. Parasta ottaa jos tarjolla on. Ja olihan tässä vanhemmilla speksit kunnossa terveyden suhteen ja luonteetkin tarpeeksi hyvät, sen kun selvää sain. En tosin kauheasti jaksanut paneutua, kun tiesin, että silti osaisin jahkata loputtomiin. Tasapainoisia, iloisia ja sosiaalisia olivat ainakin, hermot kunnossa ja viettiä vähintään normaalimäärä. Eikun odottamaan mitä näistä pötkylöistä tulee.
Selvää oli, että tyttö tulee meille. Urospumilla on liian iso riski kasvaa pikkumaksiksi. Vaihtoehtoja siis kolme, joista yksi ihan pienestä asti pentueen jätti, kaksi taas sitä toista ääripäätä. Kaksiviikkoisena menin ensimmäisen kerran katsomaan ja väkisinhän jo sillon alkaa arvottamaan pentuja, vaikka se ei yhtään järkevää olekaan. Sitä yrittää niin kovasti heti ensi hetkestä alkaen nähdä jotain merkkejä: "kuka noista on se mun". Laittaa pikku pennuille valtavat paineet, niistä jonkun pitäisi jollain mystisellä merkillä heti ilmaista ikuinen ja loputon side muhun. Ihme satumaailmassa sitä elää, vaikka järjellä tietää sen älyttömäksi, siitä ei pääse irti.
Oikeasti ne merkit on semmosia, mitkä keksitään sitten jälkeenpäin. Niin kuin Sinnistä voi nyt sanoa, että kyllä mä sillon ekalla kerralla jo päätin, että toi se on. Se oli se kaikkein pienin ja juuri sitä halusin pitää sylissä vaikka se haukotteli kovasti ja yritti kertoa, että päästä jo takas mamman turvaan. Ei siihen päätökseen taidettu tarvita mitään muuta kuin mun tarve päättää. Tässä tapauksessa näennäinen päätöksen syy oli pennun koko suhteessa muihin. Mähän halusin varman medin, eli mitä pienempi sitä parempi.
Eihän se ollut fiksua noin lukkiutua yhteen pentuun jo tossa vaiheessa. Ja hirmuisissa mietteissä meni koko pentuaika. Vietin tosi paljon aikaa pentujen kanssa ja koko ajan koitin taikauskoisena vastaanottaa niitä merkkejä. Ei semmosista pennuista oikeasti näe eroja ennen kun kuuden viikon iässä. Ja tasasia ne oli mun silmään sillonkin. No ulkonäössä tietysti oli eroa, Sinnillä oli tosi huono karva, joka povaa hyvää aikuiskarvaa, siinä oli merkkejä jotka viittas sen kasvavan hopeanharmaaksi. Toinen pikkutyttö oli tulossa mustaksi ja karva oli pehmeämpi ja siistimpi. Mutta Sinni oli ehdottomasti söpömpi ja mitä vaaleampi sen parempi.
Luoteesta ei saanut tolkkua edes kuuden viikon rajapyykin jälkeen. Mikään maailmanvalloittajatyyppi ei siis ollu kyseessä. Kaikkein ihanin luonne oli eräällä kikkarapää pojalla, joka oli lähdössä Unkariin. Tosin oliko sekin ihastuminen seurausta siitä, kun tiesi että tuota nyt ei ainakaan saa. Sitä ei siis tarvinnut kyseenalaistaa. Pentutestissäkään ei paljastunut mitään, ainakaan päätöstä helpottavaa. Paljastui kyllä, että se isoin tyttö oli kaikkien reippain ja tasapainoisin. Toinen pikkunen vähän hysteerinen ja ylivilkas. Sinni taas suhteellisen passiivinen, mutta sillä huonolla tavalla, eli sulkeakseen pahan maailman ulkopuolelle. Leikki se kuitenkin reippaasti ja selvisi kaikesta edes jotenkin, se tilanne vaan oli sille liikaa.
Kaikkien omituisten pohdintojen ja muutaman rankankin puhelun jälkeen, päätin sitten ottaa Sinnin. Me oltiin jo ihastuttu, ainakin ajatukseen pennusta ja ihanasta kesästä sen kanssa. Ja oli luonne sitten mitä tahansa, niin ei se kokeilematta selviä. Sitäpaitsi sehän muokkautuu vielä vaikka kuinka iän ja yhteiselon myötä. Halusin tosin pitää sen mammansa hoivissa niin pitkään kun mahdollista, jotta se saisi kaiken sen turvan ja tuen mitä voi. Ei se paljoa ollut, kahdeksanviikkoisena Törppö haettiin kotiin.
Ja hän ei olisi halunnut!! Se huusi koko matkan ja yritti kiivetä sylistä pään päälle tai niin ylös kun ikinä voi, jossain ylhäällä tuntui olevan turva. Niskan taakse se rauhottui aina välillä. Mutta järkytys ei hälvennyt, ei seuraavaan pariin viikkoon, ei millään. Joka aamu herättiin uudestaan tähän hirveään maailmaan ja alotettiin alusta tottuminen tilanteeseen. Vasta yli viikon meidän yksiössä asuttuaan Sinni poistui oma-alotteisesti olkkarin matolta ja kävi jopa kurkkimassa vessaan. Sitä en edes muista millon sen mielestä ulkoilu olisi alkanut olla kivaa. Edes tossa ihan oven edessä suojaisessa pusikossa.
Nyt Sinni on jo kymmenen kuukautta. Ja valtavan rakas. Koko ajan, kaikesta huolimatta, se on ollu äärimmäisen kiintymystä herättävä. Se on meidän Sinni, hassu, hölmö, viksu ja syötävän söpö. Isoa siitä ei tosiaan tullu, nyt on jo ekat juoksut eletty. Tyypillä on säkäkorkeus jossain 38 cm hujakoilla ja painoa toivottavasti sen 7 kg. Kotona se on tietysti liikkunut reippaasti jo pitkään ja tuo oven edessä oleva pusikko on ollut sen omaisuutta ties kuinka kauan.
Agilityä on aloiteltu penturyhmässä. Tosin siinä on ollut haastetta kun treenejä ei nyt talvella ole voitu pitää ollenkaan. Ja silloin kun säät vielä oli hyviä, oli mulla tietysti aina menoja treenien aikaan.. Sitten kun harvoin päästiin paikalle, meni aika ja energia pääasiassa siihen, että Sinnin fiilis saataisiin oikeaksi. Sinni ei tainnut olla niitä, joiden kanssa kannattaa alottaa mitään järkevää treenausta ihan pennusta asti. Tokossakin käytiin samalla mentaliteetilla, tosin sillä erolla, että siellä oli vain pumeja ja niiden joukossa Sinni on aina kotonaan. Sitten nekin treenit jäi väliin ainaisten työmenojen takia. Mutta siinä me oltiin hyviä, vaikka pikkuhurja oli syödä mun sormet ja tappaa tärykalvot.
Niin, ääntä tuossa pienessä otuksessa riittää. Haukkukynnys on erittäin matala, ihan kaikelle poikkeavalle pitää haukkua kun sen huomaa. Poikkeavaa on siis kaikki liikkuva tai elollisen oloinen näköpiirissä. Haukku ei välttämättä johdu pelosta, se on vaan ensireaktio, refleksi. Mutta on siinä epävarmuuttakin varmasti, parempi haukkua kaikelle, ihan varmuuden vuoksi.
Epävarmuutta on myös muiden koirien kanssa olemisessa. Sinnillä on aika köyhät taidot koirakielessä ja se on aivan varma, että kaikki ovat olemassa vain tappaakseen sen. Muutama kaveri sillä on, ikikilttejä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella Sinnin konsertin aina ennen kuin leikki alkaa. Niin ja pumit on tietysti asia erikseen, ne on aina ihania ja luotettavia.
En vielä tiedä mitä Sinnistä tulee tai mitä meistä tulee koirakkona. Enkä kauheasti haluakaan ennustaa sellaista. Aika näyttää. On Sinnillä vauhtia ja asennetta ja intoa varmasti vaikka kuinka. Pitää vaan taata sille suotuisat olosuhteet niiden esiintuomiseen. Pääasiassa keskitymme nyt vain nauttimaan kaikesta siitä mikä on kivaa ja haastamaan rajoja siinä sivussa silleen sopivasti. Kyllähän tuo on kehittynytkin koko ajan ja minä olen oppinut mitä kannattaa tehdä. Opittavaa on vielä kokonainen pumielämä, mutta olen varma, että siitä tulee hieno taival.
Tämä pentue tuli oleva mun uuden koiran lähtökohta. Pahassa koiravajeessa ja pitkään eri vaihtoehtoja seuranneena olin vaan päättänyt, että tämä ei jahkaamalla parane. Parasta ottaa jos tarjolla on. Ja olihan tässä vanhemmilla speksit kunnossa terveyden suhteen ja luonteetkin tarpeeksi hyvät, sen kun selvää sain. En tosin kauheasti jaksanut paneutua, kun tiesin, että silti osaisin jahkata loputtomiin. Tasapainoisia, iloisia ja sosiaalisia olivat ainakin, hermot kunnossa ja viettiä vähintään normaalimäärä. Eikun odottamaan mitä näistä pötkylöistä tulee.
Selvää oli, että tyttö tulee meille. Urospumilla on liian iso riski kasvaa pikkumaksiksi. Vaihtoehtoja siis kolme, joista yksi ihan pienestä asti pentueen jätti, kaksi taas sitä toista ääripäätä. Kaksiviikkoisena menin ensimmäisen kerran katsomaan ja väkisinhän jo sillon alkaa arvottamaan pentuja, vaikka se ei yhtään järkevää olekaan. Sitä yrittää niin kovasti heti ensi hetkestä alkaen nähdä jotain merkkejä: "kuka noista on se mun". Laittaa pikku pennuille valtavat paineet, niistä jonkun pitäisi jollain mystisellä merkillä heti ilmaista ikuinen ja loputon side muhun. Ihme satumaailmassa sitä elää, vaikka järjellä tietää sen älyttömäksi, siitä ei pääse irti.
Oikeasti ne merkit on semmosia, mitkä keksitään sitten jälkeenpäin. Niin kuin Sinnistä voi nyt sanoa, että kyllä mä sillon ekalla kerralla jo päätin, että toi se on. Se oli se kaikkein pienin ja juuri sitä halusin pitää sylissä vaikka se haukotteli kovasti ja yritti kertoa, että päästä jo takas mamman turvaan. Ei siihen päätökseen taidettu tarvita mitään muuta kuin mun tarve päättää. Tässä tapauksessa näennäinen päätöksen syy oli pennun koko suhteessa muihin. Mähän halusin varman medin, eli mitä pienempi sitä parempi.
Eihän se ollut fiksua noin lukkiutua yhteen pentuun jo tossa vaiheessa. Ja hirmuisissa mietteissä meni koko pentuaika. Vietin tosi paljon aikaa pentujen kanssa ja koko ajan koitin taikauskoisena vastaanottaa niitä merkkejä. Ei semmosista pennuista oikeasti näe eroja ennen kun kuuden viikon iässä. Ja tasasia ne oli mun silmään sillonkin. No ulkonäössä tietysti oli eroa, Sinnillä oli tosi huono karva, joka povaa hyvää aikuiskarvaa, siinä oli merkkejä jotka viittas sen kasvavan hopeanharmaaksi. Toinen pikkutyttö oli tulossa mustaksi ja karva oli pehmeämpi ja siistimpi. Mutta Sinni oli ehdottomasti söpömpi ja mitä vaaleampi sen parempi.
Luoteesta ei saanut tolkkua edes kuuden viikon rajapyykin jälkeen. Mikään maailmanvalloittajatyyppi ei siis ollu kyseessä. Kaikkein ihanin luonne oli eräällä kikkarapää pojalla, joka oli lähdössä Unkariin. Tosin oliko sekin ihastuminen seurausta siitä, kun tiesi että tuota nyt ei ainakaan saa. Sitä ei siis tarvinnut kyseenalaistaa. Pentutestissäkään ei paljastunut mitään, ainakaan päätöstä helpottavaa. Paljastui kyllä, että se isoin tyttö oli kaikkien reippain ja tasapainoisin. Toinen pikkunen vähän hysteerinen ja ylivilkas. Sinni taas suhteellisen passiivinen, mutta sillä huonolla tavalla, eli sulkeakseen pahan maailman ulkopuolelle. Leikki se kuitenkin reippaasti ja selvisi kaikesta edes jotenkin, se tilanne vaan oli sille liikaa.
Kaikkien omituisten pohdintojen ja muutaman rankankin puhelun jälkeen, päätin sitten ottaa Sinnin. Me oltiin jo ihastuttu, ainakin ajatukseen pennusta ja ihanasta kesästä sen kanssa. Ja oli luonne sitten mitä tahansa, niin ei se kokeilematta selviä. Sitäpaitsi sehän muokkautuu vielä vaikka kuinka iän ja yhteiselon myötä. Halusin tosin pitää sen mammansa hoivissa niin pitkään kun mahdollista, jotta se saisi kaiken sen turvan ja tuen mitä voi. Ei se paljoa ollut, kahdeksanviikkoisena Törppö haettiin kotiin.
Ja hän ei olisi halunnut!! Se huusi koko matkan ja yritti kiivetä sylistä pään päälle tai niin ylös kun ikinä voi, jossain ylhäällä tuntui olevan turva. Niskan taakse se rauhottui aina välillä. Mutta järkytys ei hälvennyt, ei seuraavaan pariin viikkoon, ei millään. Joka aamu herättiin uudestaan tähän hirveään maailmaan ja alotettiin alusta tottuminen tilanteeseen. Vasta yli viikon meidän yksiössä asuttuaan Sinni poistui oma-alotteisesti olkkarin matolta ja kävi jopa kurkkimassa vessaan. Sitä en edes muista millon sen mielestä ulkoilu olisi alkanut olla kivaa. Edes tossa ihan oven edessä suojaisessa pusikossa.
Nyt Sinni on jo kymmenen kuukautta. Ja valtavan rakas. Koko ajan, kaikesta huolimatta, se on ollu äärimmäisen kiintymystä herättävä. Se on meidän Sinni, hassu, hölmö, viksu ja syötävän söpö. Isoa siitä ei tosiaan tullu, nyt on jo ekat juoksut eletty. Tyypillä on säkäkorkeus jossain 38 cm hujakoilla ja painoa toivottavasti sen 7 kg. Kotona se on tietysti liikkunut reippaasti jo pitkään ja tuo oven edessä oleva pusikko on ollut sen omaisuutta ties kuinka kauan.
Agilityä on aloiteltu penturyhmässä. Tosin siinä on ollut haastetta kun treenejä ei nyt talvella ole voitu pitää ollenkaan. Ja silloin kun säät vielä oli hyviä, oli mulla tietysti aina menoja treenien aikaan.. Sitten kun harvoin päästiin paikalle, meni aika ja energia pääasiassa siihen, että Sinnin fiilis saataisiin oikeaksi. Sinni ei tainnut olla niitä, joiden kanssa kannattaa alottaa mitään järkevää treenausta ihan pennusta asti. Tokossakin käytiin samalla mentaliteetilla, tosin sillä erolla, että siellä oli vain pumeja ja niiden joukossa Sinni on aina kotonaan. Sitten nekin treenit jäi väliin ainaisten työmenojen takia. Mutta siinä me oltiin hyviä, vaikka pikkuhurja oli syödä mun sormet ja tappaa tärykalvot.
Niin, ääntä tuossa pienessä otuksessa riittää. Haukkukynnys on erittäin matala, ihan kaikelle poikkeavalle pitää haukkua kun sen huomaa. Poikkeavaa on siis kaikki liikkuva tai elollisen oloinen näköpiirissä. Haukku ei välttämättä johdu pelosta, se on vaan ensireaktio, refleksi. Mutta on siinä epävarmuuttakin varmasti, parempi haukkua kaikelle, ihan varmuuden vuoksi.
Epävarmuutta on myös muiden koirien kanssa olemisessa. Sinnillä on aika köyhät taidot koirakielessä ja se on aivan varma, että kaikki ovat olemassa vain tappaakseen sen. Muutama kaveri sillä on, ikikilttejä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella Sinnin konsertin aina ennen kuin leikki alkaa. Niin ja pumit on tietysti asia erikseen, ne on aina ihania ja luotettavia.
En vielä tiedä mitä Sinnistä tulee tai mitä meistä tulee koirakkona. Enkä kauheasti haluakaan ennustaa sellaista. Aika näyttää. On Sinnillä vauhtia ja asennetta ja intoa varmasti vaikka kuinka. Pitää vaan taata sille suotuisat olosuhteet niiden esiintuomiseen. Pääasiassa keskitymme nyt vain nauttimaan kaikesta siitä mikä on kivaa ja haastamaan rajoja siinä sivussa silleen sopivasti. Kyllähän tuo on kehittynytkin koko ajan ja minä olen oppinut mitä kannattaa tehdä. Opittavaa on vielä kokonainen pumielämä, mutta olen varma, että siitä tulee hieno taival.
Tättädää! Täällä taas!!
Kyllä reilu 2 vuotta ihan hyvä blogin päivitysväli. Kerkiääpä tapahtua kertomisen arvoisia asioita. Kerkiää tietysti myös unohtua niitä.. Ja se on sääli, koska oli niin ihanaa palata tänne lueskelemaan menneitä, voisinpa lueskella myös näistä kahdesta vuodesta. Mutta voi niitä muistellakin. Nyt muistellaan.
Näitä kahta vuotta on ennenkaikkea leimannut Pomppa. Minä olen ollut yhtä kuin Pomppa, eli yrittäjän elämää, totaalista omistautumista, loputtomasti työtä, stressiä, kiirettä, huolta ja murhetta. Välillä vähän onnistumisiakin ja koko ajan takaraivossa tieto siitä, että nyt teen tasan sitä mitä haluan. En missään nimessä haluaisi tehdä mitään muuta. Samaan aikaa äärettömän ylpeä ja onnellinen, sekä väsynyt ja turhautunut. Eli yrittäjä.
En tiedä johtuuko tämä uppoutumisen syvyys siitä, että menetin harrastusmahdollisuudet sopivasti tiukan työputken alla. Siis kun ei ollut enää koira, jonka kanssa harrastaa, niin täytinkö tyhjiön työllä. Vai sattuiko asiat vain sopivasti. Kira kuitenkin sai elää siinä sivussa, touhuta verstaalla syksyn '08 ja reissata mukana Pomppa-retkillä ympäri Suomea kevään '09. Ja ihan kätevästi elämä meni niinkin. Kätevällä tarkoitan tässä yhteydessä omaa koiranpitämistäni, mikään muu tuskin oli niin kovin "kätevää" tuolloin..
Alkuvuodesta '09 mentiin vielä kerran lääkäriin, halusin vielä yhden mielipiteen. Halua mukavasti vauhditti eräs irtokoiratapaaminen. Kira sai päälleen kolme kertaa painavamman yllätyshyökkääjän. Hyökkääjä taisi haluta vain leikkiä, mutta pelkkä tervehdyssyöksy sai aikaan niin kovan huudon pienessä leijonassa, että leikki jäi hyvin lyhyeen. Aluksi luulin huudon olevan vain henkisesti loukkaantuneen vanhan neidin järkytystä, mutta tilanteesta poistuikin kolmijalkainen Kiiruli. Sillon pelotti ja kiukun ja harmin määrää ei voi edes kuvailla. Eli lääkäriin.
Ensin mentiin Apexiin. Siellä todettiin, että polvi on venähtänyt/revähtänyt ja jos siitä kalu halutaan, pitää se leikata. Okei, varattiin aika, vaikka kyllä hirvitti. Kannattaako leikata polvea kun koko muukin takapää on sökö. Kuinka kuntoutus onnistuu kun leikkauksen jälkeisessä täyslevossa häviää ne viimeisetkin lihakset epäkelpojen nivelten ympäriltä.. Asiaa selviteltyäni päätin perua leikkauksen ja hakea mielipiteitä vielä muualta.
Eli seuraavaksi Talviolle tutkittavaksi. Talvion kanssa käytiin polven lisäksi läpi kokonaistilanne ja selvitettiin juurta jaksain potilaan ongelmat. Kuvattiin ensitöikseen pikkuKinkku päästä varpaisiin, ja vielä pari kuvaa lisää kun ei kaikki heti onnistuneet. Siinä oli perusteellisuutta mun makuun.
Mitäs sieltä selvisikään? Ihan ensimmäineksi vastaus tähän akuuttiin polviongelmaan: Se tosiaan on jonkun sortin venähdys. Sen tapahtumista edesauttoi nivel, joka on sekunda, en edes yritä muista oikeita termejä vaan kerron mitä ymmärsin: kuopalla on liian matalat reunat pitääkseen luun pään paikoillaan. Sitä ei leikkaamalla korjata, ei näin vanhalla koiralla. Aivan kohtuuttoman suuri leikkaus ja vaikea toipuminen suhteessa tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja miksi leikattaisiin, kun samalla nivelellä on tultu ongelmitta tähän asti. Parasta on vaan antaa venähdyksen parantua ja sitten keskittyä kehittämään kunnon lihakset polven tueksi.
Selkä sitten taas.. Näiden vuosien ja kaikkien vaiheiden jälkeen oli aika ristiriitaista nähdä ihan itse kuvista, miten lantio onkin ihan normaali! Niin paljon merkitsee koiran asettelu kuvauspöydälle. Tässä kohtaa alkoi ymmärtää miten tarkkaan kannattaa valita lääkäri...
Heikko kohta on todellisuudessa ne lonkat ja erityisesti niiden epäsymmetrisyys. Näissä kuvissa oli paljon selvemmin väljyyttä kuin aikaisemmissa. Olihan siellä nivelrikkoakin jo alkanut tulemaan. Eli elämä jatkuisi nyt nivelrikkoisen koiran kanssa, unohdetaan kaikki eksoottiset selkänikamaepämuodostumat.
Siitä vaan piikillä voiteluainetta niveliin ja kotiinkin itse piikitettävää ainetta pariksi viikoksi. Se piti sentään laittaa koiran kaulaan, eikä tosiaankaan itse alettu sorkkimaan niveliä. Sen lisäksi särkylääkettä sillä mielellä, että loppu elämä eletään lääkkeillä jos niihin tarvetta on. Muuten pitäisi elää ihan normaalia elämää, antaa koiran liikkua niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mahdollisimman monipuolisesti. Tietysti hoitaa lihaskuntoa ihan normaalisti ja järkevästi ja eipä ole haittaa nivelhoitoaineista tai öljyistä. Nyt vaan siis maalaisjärjellä ja koiraa tarkkaillen niin pitkään kun reippaasti potkii.
Näin saatiin järki ja selvyys Kiran tilanteeseen ja ennenkaikkea perspektiivi tähän koiran terveydenhoitoon suhtautumiseen. Kira tulee nyt mukana niin paljon kun jaksaa, saa riemuita sillon kun huvittaa. Turha sitä on säästellä, ei niille rajotetuille ilonhetkille koskaan tule oikeaa aikaa ellei nyt anna mennä. Jos tulee kipeäksi myöhemmin, annetaan särkylääkettä ja elämä jatkuu.
Tämän uuden valaistumisen myötä päättyi yksi luku mun koirahistoriassa. Ja tähän on hyvä päättää tämä kirjotus. Seuraavassa aloitetaan sitten uusi luku :)
Näitä kahta vuotta on ennenkaikkea leimannut Pomppa. Minä olen ollut yhtä kuin Pomppa, eli yrittäjän elämää, totaalista omistautumista, loputtomasti työtä, stressiä, kiirettä, huolta ja murhetta. Välillä vähän onnistumisiakin ja koko ajan takaraivossa tieto siitä, että nyt teen tasan sitä mitä haluan. En missään nimessä haluaisi tehdä mitään muuta. Samaan aikaa äärettömän ylpeä ja onnellinen, sekä väsynyt ja turhautunut. Eli yrittäjä.
En tiedä johtuuko tämä uppoutumisen syvyys siitä, että menetin harrastusmahdollisuudet sopivasti tiukan työputken alla. Siis kun ei ollut enää koira, jonka kanssa harrastaa, niin täytinkö tyhjiön työllä. Vai sattuiko asiat vain sopivasti. Kira kuitenkin sai elää siinä sivussa, touhuta verstaalla syksyn '08 ja reissata mukana Pomppa-retkillä ympäri Suomea kevään '09. Ja ihan kätevästi elämä meni niinkin. Kätevällä tarkoitan tässä yhteydessä omaa koiranpitämistäni, mikään muu tuskin oli niin kovin "kätevää" tuolloin..
Alkuvuodesta '09 mentiin vielä kerran lääkäriin, halusin vielä yhden mielipiteen. Halua mukavasti vauhditti eräs irtokoiratapaaminen. Kira sai päälleen kolme kertaa painavamman yllätyshyökkääjän. Hyökkääjä taisi haluta vain leikkiä, mutta pelkkä tervehdyssyöksy sai aikaan niin kovan huudon pienessä leijonassa, että leikki jäi hyvin lyhyeen. Aluksi luulin huudon olevan vain henkisesti loukkaantuneen vanhan neidin järkytystä, mutta tilanteesta poistuikin kolmijalkainen Kiiruli. Sillon pelotti ja kiukun ja harmin määrää ei voi edes kuvailla. Eli lääkäriin.
Ensin mentiin Apexiin. Siellä todettiin, että polvi on venähtänyt/revähtänyt ja jos siitä kalu halutaan, pitää se leikata. Okei, varattiin aika, vaikka kyllä hirvitti. Kannattaako leikata polvea kun koko muukin takapää on sökö. Kuinka kuntoutus onnistuu kun leikkauksen jälkeisessä täyslevossa häviää ne viimeisetkin lihakset epäkelpojen nivelten ympäriltä.. Asiaa selviteltyäni päätin perua leikkauksen ja hakea mielipiteitä vielä muualta.
Eli seuraavaksi Talviolle tutkittavaksi. Talvion kanssa käytiin polven lisäksi läpi kokonaistilanne ja selvitettiin juurta jaksain potilaan ongelmat. Kuvattiin ensitöikseen pikkuKinkku päästä varpaisiin, ja vielä pari kuvaa lisää kun ei kaikki heti onnistuneet. Siinä oli perusteellisuutta mun makuun.
Mitäs sieltä selvisikään? Ihan ensimmäineksi vastaus tähän akuuttiin polviongelmaan: Se tosiaan on jonkun sortin venähdys. Sen tapahtumista edesauttoi nivel, joka on sekunda, en edes yritä muista oikeita termejä vaan kerron mitä ymmärsin: kuopalla on liian matalat reunat pitääkseen luun pään paikoillaan. Sitä ei leikkaamalla korjata, ei näin vanhalla koiralla. Aivan kohtuuttoman suuri leikkaus ja vaikea toipuminen suhteessa tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja miksi leikattaisiin, kun samalla nivelellä on tultu ongelmitta tähän asti. Parasta on vaan antaa venähdyksen parantua ja sitten keskittyä kehittämään kunnon lihakset polven tueksi.
Selkä sitten taas.. Näiden vuosien ja kaikkien vaiheiden jälkeen oli aika ristiriitaista nähdä ihan itse kuvista, miten lantio onkin ihan normaali! Niin paljon merkitsee koiran asettelu kuvauspöydälle. Tässä kohtaa alkoi ymmärtää miten tarkkaan kannattaa valita lääkäri...
Heikko kohta on todellisuudessa ne lonkat ja erityisesti niiden epäsymmetrisyys. Näissä kuvissa oli paljon selvemmin väljyyttä kuin aikaisemmissa. Olihan siellä nivelrikkoakin jo alkanut tulemaan. Eli elämä jatkuisi nyt nivelrikkoisen koiran kanssa, unohdetaan kaikki eksoottiset selkänikamaepämuodostumat.
Siitä vaan piikillä voiteluainetta niveliin ja kotiinkin itse piikitettävää ainetta pariksi viikoksi. Se piti sentään laittaa koiran kaulaan, eikä tosiaankaan itse alettu sorkkimaan niveliä. Sen lisäksi särkylääkettä sillä mielellä, että loppu elämä eletään lääkkeillä jos niihin tarvetta on. Muuten pitäisi elää ihan normaalia elämää, antaa koiran liikkua niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mahdollisimman monipuolisesti. Tietysti hoitaa lihaskuntoa ihan normaalisti ja järkevästi ja eipä ole haittaa nivelhoitoaineista tai öljyistä. Nyt vaan siis maalaisjärjellä ja koiraa tarkkaillen niin pitkään kun reippaasti potkii.
Näin saatiin järki ja selvyys Kiran tilanteeseen ja ennenkaikkea perspektiivi tähän koiran terveydenhoitoon suhtautumiseen. Kira tulee nyt mukana niin paljon kun jaksaa, saa riemuita sillon kun huvittaa. Turha sitä on säästellä, ei niille rajotetuille ilonhetkille koskaan tule oikeaa aikaa ellei nyt anna mennä. Jos tulee kipeäksi myöhemmin, annetaan särkylääkettä ja elämä jatkuu.
Tämän uuden valaistumisen myötä päättyi yksi luku mun koirahistoriassa. Ja tähän on hyvä päättää tämä kirjotus. Seuraavassa aloitetaan sitten uusi luku :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)