Nyt on viimein käyty Piiralla ja saatu selville miten edetään. Tilanne ei tosiaankaan ole täysin toivoton, vaikka todella paha onkin tällä hetkellä. Kiran suuri onni on, ettei se rämäpäisestä elämästään huolimatta ole saanut mitään välilevy- tai hermopinneongelmia. Ja ettei sillä ole huolimattomasta ravinnosta huolimatta nivelrikkoa tai -kulumia. Edelleen sillä on niihin suurempi riski kuin terveellä koiralla ja iän myötä riski sen kun kasvaa. Niinpä tästä eteenpäin ollaan kaikin puolin huolellisempia.
Koko koira oli todella pahasti jumissa, suorastaan kippurassa. Piira itsekin voihki löytäessään aina uusia jumiutumia. Itse potilas otti hoidon varsin rauhassa ja sainkin kuulla omistavani tosi karskin koiran. Kira ei todellakaan ole sellainen prinsessa, jona olen sitä pitänyt. Tosiasiassa se on ollut viime aikoina niin kipeä, ettei sen olisi pitänyt suostua edes kävelemään. Ja silti se on tullut niitä tunnin lenkkejä ja pikkusen riehunutkin. En siis toisaankaan voi tuudittua siihen luuloon, että kyllä herkkis itse lopettaa liikkumisen heti kun alkaa sattua. Kyllä Kirallakin pää haluaa enemmän kuin kroppa pystyy ja minun on otettava vastuu, oltava sen aivot.
Ongelmat ovat alkaneet luonnollisesti vinoksi rakentuneesta lantiosta. Nuori ja hyväkuntoinen koira on itse pystynyt kompensoimaan vinoutta, eikä siitä ole näkynyt mitään selkeästi ulospäin. Iän myötä kroppa on jäykistynyt ja ottanut koko ajan voimakkaammat kompensointikeinot käyttöön. Vasemmalle vino lantio on aiheuttanut oikealle vinon keskivartalon, siitä on seurannut vasemmalle vinot lavat ja lopulta kaikki paine kasaantuu oikealle etujalalle. Koko otus on siis kiharalla ja kaikki jäsenet ovat epäsymmetrisesti. Kiran seistessä Piira näytti kuinka lonkat ovat eri tasolla ja kyljet ihan eri muotoiset. Istuessa näin kuinka polvet asettuivat ihan eri lailla ja lavat olivat eri korkeudella, vaikka koira istui tiivisti ja symmetrisen näköisesti.
Kiran hoito kesti yli varatun ajan ja silti siihen jäi vielä jumittumia, kaikkea ei pystynyt nyt avaamaan. Oikea etujalka jäi aivan kireäksi ja selässä oli sekä lapojen että lonkkien kohdalla turvotusta, merkkinä tulehduksesta. Sain paljon ohjeita kuntoutukseen koskien niin lisäravinteita, liikutusta kuin oireiden tarkkailua. Seuraavan kerran olisi hyvä tulla hoitoon parin viikon päästä, mutta kalenterin mukaan vapaata oli vasta toukokuussa. Toivotaan, että tulee peruutuksia...
Kaikkein tärkein on nyt saada kaikki jännitteet ja väärät kuormitukset purettua. Sen jälkeen voidaan alkaa kokeilla kuinka paljon rasitusta Kira sietää ja etsiä tasapainoa parhaan mahdollisen voinnin säilyttämiseksi. Riippuu kokonaan Kirasta miten paljon pystymme jatkossa harrastamaan ja kisaamaan, se ei siis edelleenkään ole poissuljettua.
Parasta hoitoa Kiralle on tässä vaiheessa rento ja avonainen ravi, myös uinti olisi hyvää, mutta siihen ei tähän aikaan vuodesta voi laskea. Teemme siis pelkkiä ravilenkkejä remmissä. Alkuun puoli tuntia kerrallaan, myöhemmin voi aikaa lisätä varovasti. Tavoite on saada koira pysymään iloisessa ravissa koko ajan, peitsi tai selän köyristys kertovat liian pitkästä lenkistä. Kaikkea riehumista ja hyppimistä pitää välttää, varsinkin liukkailla alustoilla. Kotona matolla Kira saa pyöriä, kaivaa ja retuuttaa niin paljon kun tykkää, kunhan kukaan muu ei lähde leikkiin mukaan.
Kipeitä paikkoja voi hautoa lämpimällä ja hieroa hellästi, erityisesti oikeaa lapaa. Muuten pitää vaan antaa pikkusissin levätä ja tarkkailla sen venyttelyjä ja selän asentoa. Selkä vetää köyryyn, heti kun kroppa on kipeä, selvimmin köyryn huomaa koiran herätessä tai ravatessa.
Sisäisesti Piira kehotti antamaan nyt sen kipulääkekuurin, jonka jätin kuvausten jälkeen antamatta. Lisäksi pitää alkaa antamaan nivelvalmistetta (Cortivet) ja B-vitamiinia kuureina. Nutrolin öljyä olin sentään antanut jo muutenkin, sitä siis jatketaan myös.
Otus oli ihan väsy käsittelyn jälkeen ja tosi kipeä, ontui takajalkojakin, kipulääke tuli tosi tarpeeseen. Eilen ei paljon muuta tehty kuin pikapissalla käytiin ja muuten Kira nukkui kuin tukki. Tänään on jo oltu kaksi kertaa ulkona. Aamulla liikkui melko normaalisti, mutta päivällä oli tosi kankea ja piti pakottaa raville. Lenkin kuluessa taisi lämmitä ja lopussa liike oli vähän parempaa. Selkä on köyryssä ja ravi on vasemmalle vinoa. Illalla haudotaan ja hierotaan.
keskiviikko 20. helmikuuta 2008
maanantai 11. helmikuuta 2008
Piippa on kone
Eilen kisat Purinalla, Piippa hyppärillä toinen, agiradalla kolmas. On se kiva otus.
Hyppäri oli ensin, helppo ja simppeli rata, ei päässyt missään tekemään mitään hienoa. Piippa jäi lähtöön, ja jäi, ja vielä jäi. Ei olisi millään lähtenyt radalle, nyki vaan paikallaan. Piti ihan komentaa se liikkeelle ja siltikin tuli jotenkin hitaan oloisesti. Koko radan oli se käsijarru päällä, ihan kuin se ei olisi uskonut, että oikeasti saa mennä. Aika outoa, kun tyypin menemisiä hyvin harvoin mitenkään rajoitetaan, ainakaan agiradalla...
Lauantain treeneissä olin taas saanu kiinni Piipan kanssa tekemisestä, se tekee intensiivisesti töitä kunhan minä teen kanssa, sen kanssa. Nyt tehtiin yhdessä rataa, oli hyvä fiilis ja kivaa molemmilla. Se käsijarru vähän harmittaa, ei päässyt ihan flow-tasolle.
Aika oli silti ok ja kun ne pari muuta nopeampaa otti rimoja alas niin pidin kakkostilaa ansaittuna, voittaa ei tuommoisella radalla kuulu. Annan Piipalle anteeksi "hitauden", se tekee niin kuin parhaaksi kokee kulloisissakin olosuhteissa ja itse olen sille ne olosuhteet luonut, vaikka tahtomattani. Sitä paitsi, jos se tuolla vauhdilla ja tässä iässä pärjää vielä näin hyvin, niin olen vaan tyytyväinen.
Agirata oli jotain ihan muuta. Jo kakkosesteellä Piippa tulkisti ohjaukseni erittäin väärin. Sylkkäristä lähtikin kiertämään aidan toiselta puolelta. Oudosti pysyi silti hanskassa ja sain radan jatkumaan puhtaasti. Sama toistui vielä kaksi kertaa, virheitä ei tullut, mutta ylimääräistä kiemuraa senkin edestä. Vauhti oli ehkä aavistuksen parempi nyt.
Aivan omituinen rata, koira meni minne sattuu ja silti aina oikeat esteet. Se ei missään vaiheessa lukinnut vääriä esteitä, muttei tökännytkään, tuli vaan uutta reittiä ihan kuin niin olisi pitänytkin tehdä. Ohjaajalta loppui kunnon ohjaaminen jo siihen ensimmäiseen mokaan, mutta pidettiin hauskaa koko rahan edestä loppu rata. Kontaktitkin oli melko siistit, vaikkei niitä erityisesti enää stressata.
Radan jälkeen heitin Piipan korvaamattoman ihanan stressipallon puffaparakin alle. Yritettiin sitä yhdessä kaivaa esiin, mutta minä en haravoineni nähnyt sitä ja Piippa ei mahtunut hakemaan. Lähdettiin kävelylle verryttämään tukkoon menneitä jalkojani ja hienoa kisakoiraani. Takaisin tullessa sain kuulla meidän puuttuneen palkintojenjaosta.
Oli kiva päivä, saatiin pallokin myöhemmin pelastettua fikkarin avulla.
Hyppäri oli ensin, helppo ja simppeli rata, ei päässyt missään tekemään mitään hienoa. Piippa jäi lähtöön, ja jäi, ja vielä jäi. Ei olisi millään lähtenyt radalle, nyki vaan paikallaan. Piti ihan komentaa se liikkeelle ja siltikin tuli jotenkin hitaan oloisesti. Koko radan oli se käsijarru päällä, ihan kuin se ei olisi uskonut, että oikeasti saa mennä. Aika outoa, kun tyypin menemisiä hyvin harvoin mitenkään rajoitetaan, ainakaan agiradalla...
Lauantain treeneissä olin taas saanu kiinni Piipan kanssa tekemisestä, se tekee intensiivisesti töitä kunhan minä teen kanssa, sen kanssa. Nyt tehtiin yhdessä rataa, oli hyvä fiilis ja kivaa molemmilla. Se käsijarru vähän harmittaa, ei päässyt ihan flow-tasolle.
Aika oli silti ok ja kun ne pari muuta nopeampaa otti rimoja alas niin pidin kakkostilaa ansaittuna, voittaa ei tuommoisella radalla kuulu. Annan Piipalle anteeksi "hitauden", se tekee niin kuin parhaaksi kokee kulloisissakin olosuhteissa ja itse olen sille ne olosuhteet luonut, vaikka tahtomattani. Sitä paitsi, jos se tuolla vauhdilla ja tässä iässä pärjää vielä näin hyvin, niin olen vaan tyytyväinen.
Agirata oli jotain ihan muuta. Jo kakkosesteellä Piippa tulkisti ohjaukseni erittäin väärin. Sylkkäristä lähtikin kiertämään aidan toiselta puolelta. Oudosti pysyi silti hanskassa ja sain radan jatkumaan puhtaasti. Sama toistui vielä kaksi kertaa, virheitä ei tullut, mutta ylimääräistä kiemuraa senkin edestä. Vauhti oli ehkä aavistuksen parempi nyt.
Aivan omituinen rata, koira meni minne sattuu ja silti aina oikeat esteet. Se ei missään vaiheessa lukinnut vääriä esteitä, muttei tökännytkään, tuli vaan uutta reittiä ihan kuin niin olisi pitänytkin tehdä. Ohjaajalta loppui kunnon ohjaaminen jo siihen ensimmäiseen mokaan, mutta pidettiin hauskaa koko rahan edestä loppu rata. Kontaktitkin oli melko siistit, vaikkei niitä erityisesti enää stressata.
Radan jälkeen heitin Piipan korvaamattoman ihanan stressipallon puffaparakin alle. Yritettiin sitä yhdessä kaivaa esiin, mutta minä en haravoineni nähnyt sitä ja Piippa ei mahtunut hakemaan. Lähdettiin kävelylle verryttämään tukkoon menneitä jalkojani ja hienoa kisakoiraani. Takaisin tullessa sain kuulla meidän puuttuneen palkintojenjaosta.
Oli kiva päivä, saatiin pallokin myöhemmin pelastettua fikkarin avulla.
tiistai 5. helmikuuta 2008
Hullu pikku eläkeläisprinsessa
Lääkärireissusta on neljä päivää, mutta niin paljon pohtimista, analysointia, keskustelemista ja tutkimista olen kerinnyt suorittaa, että tuntuu paljon pidemmältä. Asiantuntijamielipiteitä pitää odottaa tämän viikon loppuun (Skuti) ja 19. päivään (Piira) asti, mutta eiköhän me pärjätä. Ei tämä tilanne ollutkaan niin poikkeuksellinen kuin luulin, eikä niin invalidisoiva. Sakemanneilla on paljon vastaavaa ja onpa meillä treeniryhmässäkin pumilla saman tyyppistä ongelmaa. Jokainen tapaus on yksilöllinen ja sen rajoittavuus riippuu monista asioista. Sen nyt voi sanoa, että puruja ei saa harrastaa :)
Ilmeisesti Kiralle talvitreenit mattohallissa ovat olleet paha juttu. Kira liukasteli alussa vähän, sitten leikkasin tassukarvoja ja liukastelu loppui. Luulen, ettei niillä karvoilla ollutkaan niin suurta merkitystä vaan enemmänkin Kira alkoi itse varomaan enemmän. Matto ei ole tuttu alusta ja se on kuitenkin aika vaikea, raskas, kun pito ei ole yhtä hyvä kuin hiekalla. Treenien jälkeen sain aina kiskoa Kiraa lenkillä, selitin sen jotenkin niin, ettei se tykkää olla remmissä tai sää on huono. Mutta eipä ole muualla sää sillälailla vaikuttanut tai remmissä olo niin ällöttänyt.. Samaan aikaan nämä loppuverkkajumitukset lisäsi isosti tiedostamattani sitä turhaumaa, että kaikki ei ole kunnossa.
Kiran kohdalla iso onni on, ettei mitään pahenevaa löytynyt. Periaatteessa siis olisimme voineet elää lopun elämää niin kuin tähän asti. Tosin koko ajan enemmän ja enemmän turhautuen koiran selittämättömistä hidasteluista ja lihasjumeista. Mutta nyt tietenkin yritetään parantaa tilanne, saada selville sattuuko, mikä sattuu ja kuinka voi auttaa. Hienointa olisi, jos hidastelun syyn saisi niin tarkkaan selville, että sitä pystyisi kontrolloimaan ja osaisi toimia niin, että syyt hidasteluun häviäisivät ja lihasjumit voisi ennakoivasti välttää. Sitten voisi miettiä pääseekö harrastamaan ja jos pääsisi, menisi hillittömän lujaa!
Jos agility täytyy jättää, se on ihan ok. Mutta haluan olla varma siitä, koska agility pelkällään ei ole mikään selitys. Haluan tietää mikä siinä on se haitallinen juttu, koska ihan hyvin Kira voi tehdä samaa metsässä itsekseen. Rasittavuudeltaan metsähurjastelut ovat varmasti vielä rankempia kuin agility. Ainoa ero on, että minä en ole ohjaamassa vaan tyyppi päättää ihan itse mistä jyrkänteiltä loikkii ja mistä risukoista ryskää läpi.
Eilen tehtiin ihana lenkki lumisessa metsässä. Kira oli ollut selvästi kipeä jalkojen vääntelyn jäljiltä, mutta nyt se oli viimein helpottanut. Ei tehty kuin vajaa tunnin lenkki, jonka alkuun ja loppuun piti malttaa mennä rauhallisesti, välissä se vapaa metsäosuus. Koko matkan Kinkku oli reipas ja metsässä juoksi hulluna ympäriinsä, aivan ihanaa! Se jopa hyppäsi polun yli kaatuneen puun rungon päälle yli metrin korkeuteen. Olin pyytänyt Piipan matalammasta kohdasta rungolle tasapainoilemaan ja Kira ei halunnut jäädä huonommaksi. Kira on aina ollut aika epävarma hyppäämään korkealle, nyttemmin selitettynä se johtuu varmaan epävarmasta alaselästä. Sinne se kuitenkin nyt ponkasi ja onneksi sain kopin. Täysi kahjo!
Lämmittelyistä, jäähdyttelyistä ja venyttelyistä huolimatta luulen, että tänään on kankeampi meno. Illalla pidin kaurapussia ja yritin venytellä takajalkoja, muttei antanut, toissa iltana venytteli autuaasti. Mutta katsotaan nyt. Aion nyt elää ihan normaalisti kunnes saadaan kunnon ohjeet. Eilinen oli ehkä vähän liikaa, mutta en ala hysteerisesti estämään koiran liikkumista kun se kerrankin sitä itse haluaa.
Ilmeisesti Kiralle talvitreenit mattohallissa ovat olleet paha juttu. Kira liukasteli alussa vähän, sitten leikkasin tassukarvoja ja liukastelu loppui. Luulen, ettei niillä karvoilla ollutkaan niin suurta merkitystä vaan enemmänkin Kira alkoi itse varomaan enemmän. Matto ei ole tuttu alusta ja se on kuitenkin aika vaikea, raskas, kun pito ei ole yhtä hyvä kuin hiekalla. Treenien jälkeen sain aina kiskoa Kiraa lenkillä, selitin sen jotenkin niin, ettei se tykkää olla remmissä tai sää on huono. Mutta eipä ole muualla sää sillälailla vaikuttanut tai remmissä olo niin ällöttänyt.. Samaan aikaan nämä loppuverkkajumitukset lisäsi isosti tiedostamattani sitä turhaumaa, että kaikki ei ole kunnossa.
Kiran kohdalla iso onni on, ettei mitään pahenevaa löytynyt. Periaatteessa siis olisimme voineet elää lopun elämää niin kuin tähän asti. Tosin koko ajan enemmän ja enemmän turhautuen koiran selittämättömistä hidasteluista ja lihasjumeista. Mutta nyt tietenkin yritetään parantaa tilanne, saada selville sattuuko, mikä sattuu ja kuinka voi auttaa. Hienointa olisi, jos hidastelun syyn saisi niin tarkkaan selville, että sitä pystyisi kontrolloimaan ja osaisi toimia niin, että syyt hidasteluun häviäisivät ja lihasjumit voisi ennakoivasti välttää. Sitten voisi miettiä pääseekö harrastamaan ja jos pääsisi, menisi hillittömän lujaa!
Jos agility täytyy jättää, se on ihan ok. Mutta haluan olla varma siitä, koska agility pelkällään ei ole mikään selitys. Haluan tietää mikä siinä on se haitallinen juttu, koska ihan hyvin Kira voi tehdä samaa metsässä itsekseen. Rasittavuudeltaan metsähurjastelut ovat varmasti vielä rankempia kuin agility. Ainoa ero on, että minä en ole ohjaamassa vaan tyyppi päättää ihan itse mistä jyrkänteiltä loikkii ja mistä risukoista ryskää läpi.
Eilen tehtiin ihana lenkki lumisessa metsässä. Kira oli ollut selvästi kipeä jalkojen vääntelyn jäljiltä, mutta nyt se oli viimein helpottanut. Ei tehty kuin vajaa tunnin lenkki, jonka alkuun ja loppuun piti malttaa mennä rauhallisesti, välissä se vapaa metsäosuus. Koko matkan Kinkku oli reipas ja metsässä juoksi hulluna ympäriinsä, aivan ihanaa! Se jopa hyppäsi polun yli kaatuneen puun rungon päälle yli metrin korkeuteen. Olin pyytänyt Piipan matalammasta kohdasta rungolle tasapainoilemaan ja Kira ei halunnut jäädä huonommaksi. Kira on aina ollut aika epävarma hyppäämään korkealle, nyttemmin selitettynä se johtuu varmaan epävarmasta alaselästä. Sinne se kuitenkin nyt ponkasi ja onneksi sain kopin. Täysi kahjo!
Lämmittelyistä, jäähdyttelyistä ja venyttelyistä huolimatta luulen, että tänään on kankeampi meno. Illalla pidin kaurapussia ja yritin venytellä takajalkoja, muttei antanut, toissa iltana venytteli autuaasti. Mutta katsotaan nyt. Aion nyt elää ihan normaalisti kunnes saadaan kunnon ohjeet. Eilinen oli ehkä vähän liikaa, mutta en ala hysteerisesti estämään koiran liikkumista kun se kerrankin sitä itse haluaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)