Kävipä sitten niin, että mentiin ihan kunnolla lääkäriin, eikä vaan kuvauksiin. Siellä vierähti kätevästi koko päivä ja nyt on pää niin pyörällä että asioiden sulattelu tulee viemään tovin jos toisenkin. Kerron siis vaan päivän kulun, myöhemmin voi miettiä mitä kaikki tarkottaa, mistä se johtuu ja miten tästä eteenpäin.
Oltiin Yliopiston pieneläinklinikalla ja siksi tapahtumat eteni vähän totutusta poikkeavalla tavalla. Ihan kuin siis olisi mihin verrata... Ensin selitin kandille oireita ja hän tutki koiraa. Koko historian siinä varmaan pölpötin ja lopputulemaksi saatiin: rajottaa liikettä. Kandi meni juttelemaan lääkärin kanssa ja minä jäin Kiran kanssa opiskelemaan sillä kauhealla pöydällä viihtymistä. Äkkiä Kinkki ymmärsi, että hauska paikkahan se oli.
Kandi tuli takaisin, otti Kiran ja menivät lääkärin kanssa ihmettelemään sitä. Iloinen pikku otus lähti häntä pystyssä kandin mukaan ja minä menin odottelemaan. Myöhemmin palattiin kaikki yhteen ja sain kuulla tuloksia: Ontumatutkimuksessa ei havaittu ontumaa, mutta. Kira aristi lonkkien ojennusta, sekä rintarangan keskiosan ja lannerangan painamista. Polvilumpiot luksoituvat lievästi (aste 1) ulospäin. Vasen lonkka luksoi ulos kuopastaan viitaten löysyyteen.
Sovittiin, että otetaan heti kuvat. Rauhotettiin aineella jossa 7 päivän varoaika, että päästään kisoihin viikon päästä. Kuvattiin selkäranka ja lonkat, kyynärissä ei ollut mitään aihetta kuvaamiseen. Kuvien jälkeen odottelin tokkuraisen Kiran kanssa tuloksia ja peruin iltapäivälle sovitun hautomo-tapaamisen, en ehtisi millään. Sitten sain kuulla tuloksia.
Kiralla on vino lantio, ihan siis synnynnäinen vika, viimeinen lannenikama on epämuodostunut, normaalia lyhyempi, asettuu väärään suuntaan ja toiselta puolelta okahaarake kiinni lonkassa. Sen lisäksi ne lonkat todella oli aika huonot, oikea heikko B, vasen vielä heikompi C eli todennäkösesti arvosteltaisiin C/D. Ne olivat kuitenkin ihan siistit, ei nivelrikkoa tai kulumia. Etuosassa ei ollut mitään.
Pahin juttu on se lantio, sivukuvassa 5 ja 6 lannenikamien nivelrako, eli viimeisen terveen ja tämän sairaan nikaman väli näytti huolestuttavalta. Siinä näkyi muutoksia, jotka saattoivat viitata välilevyn kalkkeumaan, joka taas altistaa välilevyn pullistumiselle tai tyräytymiselle. Se olisi jo todella vakava tilanne. Röntgenkuvasta ei pystynyt tarkempaa arviota tekemään, joten päätettiin tehdä tietokonetomografia.
Kira oli jo heräilemään päin ja se piti nukuttaa uudelleen, tällä kertaa toisella aineella, jossa varoaika 28 päivää. Kisoihin ei siis ole asiaa, mutta eipä taida olla muutenkaan. Onneksi tomografiassa ei löytynyt mitään välilevyn pullistumaan viittaavaa.
Saatiin saikkua kisojen yli ja särkylääkeresepti, jos väännellyt jalat käy kivuliaiksi. Kilpailemista ja harrastamista muutenkin pitää nyt miettiä tarkkaan, kotikoiraksi siirtymistä suositeltiin.
En tiedä mitä ajatella, täytyy kysellä lisää mielipiteitä ja etsiä vastaavia tapauksia. Tuntemukset menee laidasta laitaan, selvää on vaan se, että se tehdään, mikä Kiralle on parasta. Kun vaan jotenkin saisi aukottomasti selville mitä se on.
torstai 31. tammikuuta 2008
keskiviikko 30. tammikuuta 2008
Koirat hierojalla
Kiran fysiikkaongelmien historia on aika pitkä, kaikenlaista on huomattu, hoidettu ja kuntoutettu eri ammattilaisten avuilla. Välillä on ollu ihan jumissa, välillä kaikki ok päällisin puolin. Täysin tyytyväinen en siihen ole oikein koskaan ollut, liikkeet on jotenkin liian lyhyitä ja raskaita ja energiataso liian usein luvattoman alhaalla. Ulkoilu on kivaa sen ekat 20 min, sitten menee raville tai peitsaukseksi, riippumatta siitä kuinka kivoja paikkoja kierretään tai hauskoja kavereita saadaan mukaan. Ulkoilu kuitenkin kestää aina reilusti yli sen 20 min, joten kunnosta sen ei pitäisi olla kiinni.
Viime kesä-syksy yritin oikein tosissaan saada pikkueläimen kuntoon ja kyllähän se lopulta terveen oloinen olikin, teimmehän tunnollisesti kaikki jumpat ja venyttelyt ja verryttelyt. Kira sai lihasta ja on siitä asti tuntunut käteen aika paljon paremmalle kuin ennen. Venyttelee ja taipuu joka suuntaan, eikä mikään tunnu aristavan tms. Vauhti ja energia ei silti ole sen kummempaa ja alkaa tuntua, että ongelmat ovatkin pään sisällä, ei vaan ole potkua.
Kira rakastaa agilityä ja on niin innoissaan kun pieni otus vaan voi, mutta sielläkin vauhti hiipuu selvästi ekan radan jälkeen. Kyse ei ole siitä, etteikö kestäisi toistoja, kyllä se aina yhtä innolla asettuu lähtöön, mutta lähtee siitä joka kerta hitaammin. Selvimmin eron näkee kontakteilla: Ekat kerrat menee täydellisesti ja täysillä suoraan loppuun, sen jälkeen alkaa himmaamaan alastulolla hyvissä ajoin ennen pysähdystä. Vietti ei riitä, olen tuuminut.
Näillä mietteillä on eletty tähän asti, en enää niin kovasti ole kytännyt jokaista erilaista liikettä kun ei niistä mitään ratkaisua tähän saada, koira on laiska ja sillä selvä. Vainoharhaseksihan siinä tulee jos kaikkea yrittää analysoida. Tietenkin selvimmät merkit havaitsen edelleen ja niitä alkoi ilmaantua kun olen nyt kolme viimeistä viikkoa parannellut nyrjähtänyttä nilkkaani. Ulkoilu on ollut epäsäännöllisempää ja vähemmän järkevää, esimerkiksi pari päivää kerätään virtaa tehden vaan kusetuslenkkejä ja sitten puretaan paineet kerralla remuamalla oikein olan takaa. Oli ihan aiheellistakin alkaa Kiran selän aristaa, joten mentiin eilen pitkästä aikaa hierojalle.
Sieltä saatiin hyvä kurinpalautus ja pakollinen kohtaaminen todellisuuden kanssa. Jotain on eläimellä vikaa, kun aina vaan jumittuu. Nyt oli edessä lapojen välissä paha klöntti joka kipuili kaulaan asti ja taaksekin päin. Keskeltä selkä oli ok, mutta takaosa oli "perunapeltoa", kuona-aineita vaikka muille jakaa. Lonkkaluiden päällä oli hygroomat, samanlaiset patit, mitä isoille koirille tulee kyynärpäihin kun ne nukkuvat kovalla alustalla. Kiran patit on paljon pienemmät, hernettä kokoiset litteät löllyvät pussit. Mutta niitä ei kuuluisi olla ollenkaan, ehkä ne vihjaavat jostain isommasta ongelmasta.
Venytettäessä Kira ei olisi oikaissut lonkkaa taakse eikä antanut vapaasti pyöritellä sitä. Se kyllä oikaisi koko muun jalan täysin suoraksi ihan itse ja on tällä lailla huijannut minua varmaan jo pitkään. Ehkä siellä lonkissa onkin vikaa, eikä etupääkään välttämättä ihan puhdas ole, vaikka sen oireet voivat olla heijastuma takapäästä. Nyt on vihdoin kuvautettava koko koira, tietää sitten oikeasti missä se vika on, rangassa vai päässä :)
Periaatteessa tietysti toivoo tervettä luustoa, mutta toisaalta olisi kiva, jos vaisu käytös olisikin kipuilua ja sitä hoitamalla saisin Kiran taas nauttimaan ulkoilusta ja puuhailusta pidempään/enemmän. Saisi syyn oudolle käytökselle ja vahvistuksen omaan epämääräiseen tunteeseen, ettei kaikki ole kunnossa. Ja voisi viimeinkin tehdä asialle jotain. On ollut niin kurja ajatella toisaalta niin täpäkän ja riehakkaan tyypin olevan muka vaan laiska ja innoton.
Sain Kiralle uusia venyttelyohjeita ja kehotuksen panostaa taas verryttelyihin ihan tavallisillakin lenkeillä ja hautoa lämpimällä kaurapussilla kipeitä paikkoja. Kahden viikon päästä on kisat, joihin mennään normaalisti, sen jälkeen kuvautan lonkat, kyynärät ja selän ja katsotaan sitten kuin pienen leijonahurjan käy.
Piippa oli onneksi kivempi kokemus. Se kyhnäsi koko Kiran hieronnan ajan siinä kerjäämässä huomiota, mutta päästessään viimein vuoroon alkoikin jännittää. Äkkiä silti rentoutui kun tutussa paikassa oltiin ja antoi käydä koko terveen kroppansa läpi ilman pyristelyjä. Pari pientä jumia löytyi, mutta se on pelkästään kohtuullista kahdeksan vuotiaalta, epämääräisesti tähän jääaikaan ulkoilleelta koiralta. Piippa on symppis ja autuaasti venytellyt tänään vähän väliä.
Viime kesä-syksy yritin oikein tosissaan saada pikkueläimen kuntoon ja kyllähän se lopulta terveen oloinen olikin, teimmehän tunnollisesti kaikki jumpat ja venyttelyt ja verryttelyt. Kira sai lihasta ja on siitä asti tuntunut käteen aika paljon paremmalle kuin ennen. Venyttelee ja taipuu joka suuntaan, eikä mikään tunnu aristavan tms. Vauhti ja energia ei silti ole sen kummempaa ja alkaa tuntua, että ongelmat ovatkin pään sisällä, ei vaan ole potkua.
Kira rakastaa agilityä ja on niin innoissaan kun pieni otus vaan voi, mutta sielläkin vauhti hiipuu selvästi ekan radan jälkeen. Kyse ei ole siitä, etteikö kestäisi toistoja, kyllä se aina yhtä innolla asettuu lähtöön, mutta lähtee siitä joka kerta hitaammin. Selvimmin eron näkee kontakteilla: Ekat kerrat menee täydellisesti ja täysillä suoraan loppuun, sen jälkeen alkaa himmaamaan alastulolla hyvissä ajoin ennen pysähdystä. Vietti ei riitä, olen tuuminut.
Näillä mietteillä on eletty tähän asti, en enää niin kovasti ole kytännyt jokaista erilaista liikettä kun ei niistä mitään ratkaisua tähän saada, koira on laiska ja sillä selvä. Vainoharhaseksihan siinä tulee jos kaikkea yrittää analysoida. Tietenkin selvimmät merkit havaitsen edelleen ja niitä alkoi ilmaantua kun olen nyt kolme viimeistä viikkoa parannellut nyrjähtänyttä nilkkaani. Ulkoilu on ollut epäsäännöllisempää ja vähemmän järkevää, esimerkiksi pari päivää kerätään virtaa tehden vaan kusetuslenkkejä ja sitten puretaan paineet kerralla remuamalla oikein olan takaa. Oli ihan aiheellistakin alkaa Kiran selän aristaa, joten mentiin eilen pitkästä aikaa hierojalle.
Sieltä saatiin hyvä kurinpalautus ja pakollinen kohtaaminen todellisuuden kanssa. Jotain on eläimellä vikaa, kun aina vaan jumittuu. Nyt oli edessä lapojen välissä paha klöntti joka kipuili kaulaan asti ja taaksekin päin. Keskeltä selkä oli ok, mutta takaosa oli "perunapeltoa", kuona-aineita vaikka muille jakaa. Lonkkaluiden päällä oli hygroomat, samanlaiset patit, mitä isoille koirille tulee kyynärpäihin kun ne nukkuvat kovalla alustalla. Kiran patit on paljon pienemmät, hernettä kokoiset litteät löllyvät pussit. Mutta niitä ei kuuluisi olla ollenkaan, ehkä ne vihjaavat jostain isommasta ongelmasta.
Venytettäessä Kira ei olisi oikaissut lonkkaa taakse eikä antanut vapaasti pyöritellä sitä. Se kyllä oikaisi koko muun jalan täysin suoraksi ihan itse ja on tällä lailla huijannut minua varmaan jo pitkään. Ehkä siellä lonkissa onkin vikaa, eikä etupääkään välttämättä ihan puhdas ole, vaikka sen oireet voivat olla heijastuma takapäästä. Nyt on vihdoin kuvautettava koko koira, tietää sitten oikeasti missä se vika on, rangassa vai päässä :)
Periaatteessa tietysti toivoo tervettä luustoa, mutta toisaalta olisi kiva, jos vaisu käytös olisikin kipuilua ja sitä hoitamalla saisin Kiran taas nauttimaan ulkoilusta ja puuhailusta pidempään/enemmän. Saisi syyn oudolle käytökselle ja vahvistuksen omaan epämääräiseen tunteeseen, ettei kaikki ole kunnossa. Ja voisi viimeinkin tehdä asialle jotain. On ollut niin kurja ajatella toisaalta niin täpäkän ja riehakkaan tyypin olevan muka vaan laiska ja innoton.
Sain Kiralle uusia venyttelyohjeita ja kehotuksen panostaa taas verryttelyihin ihan tavallisillakin lenkeillä ja hautoa lämpimällä kaurapussilla kipeitä paikkoja. Kahden viikon päästä on kisat, joihin mennään normaalisti, sen jälkeen kuvautan lonkat, kyynärät ja selän ja katsotaan sitten kuin pienen leijonahurjan käy.
Piippa oli onneksi kivempi kokemus. Se kyhnäsi koko Kiran hieronnan ajan siinä kerjäämässä huomiota, mutta päästessään viimein vuoroon alkoikin jännittää. Äkkiä silti rentoutui kun tutussa paikassa oltiin ja antoi käydä koko terveen kroppansa läpi ilman pyristelyjä. Pari pientä jumia löytyi, mutta se on pelkästään kohtuullista kahdeksan vuotiaalta, epämääräisesti tähän jääaikaan ulkoilleelta koiralta. Piippa on symppis ja autuaasti venytellyt tänään vähän väliä.
perjantai 11. tammikuuta 2008
Agilityni tähän asti
Blogitekstit alkavat tästä, mutta agilityelämäni on alkanut jo kauan ennen tätä. Nyt on hyvä hetki muistella mitä on jäänyt mieleen. Paljon on tapahtunut, mutta nämä tuntuvat nyt tärkeimmiltä.
Menimme Piipan kanssa HSKH:n alkeiskurssille syksyllä 2001. Saimme kehuja hyvästä kontaktista ja Piipan hyppytekniikasta. Pääsimme huippukouluttajan ryhmään jatkamaan. Hieno koira ja hieno kouluttaja, oli helppoa olla hyvä ja rakastua tähän lajiin.
Ensimmäisissä virallisissa kisoissa osallistuimme epäviralliseen joukkuekisaan, josta tuloksena Helsingin seudun kennelpiirin joukkuemestaruus 2002. (Joka on sittemmin uusittu 2006.) Nousimme vauhdilla kolmosiin ja samaa vauhtia löin pääni siihen panssarilasikattoon joka eristää x-rotuiset arvokisoista.
Täräyksestä toipuakseni otin projektiksi kouluttaa maailman parhaan agility-löwchenin. Sillä matkalla opin paljon, ennen kaikkea sen, että agility on, ja sen pitää olla, kaikille osapuolille, aina, maailman hauskinta puuhaa. Vaikka ei arvokisoihin pääsisikään.
Kiersin panssarikaton matkaamalla Hollantiin avoimiin MM-kisoihin 2006. Kokemus oli hieno, vaikka kuudesta radasta saldona vain yksi 2. sija (Piippa, yksilökisan agirata) ja yksi 6. sija (Kira, yksilökisan hyppäri), yhteistuloksissa ei mitään mainittavaa. Ensimmäiset arvokisat silti.
Sittemmin olen saanut Piipasta useiden kymmenien 2. ja 3. sijojen lisäksi varjo-AVAn ja ainakin 2007 epävirallisen piirimestaruus hopean. Kiran kanssa osallistuimme HSKH:n Joukkue-SM voittoon 2007 ja saatiinhan pikku projektikoiran valiokellokin käyntiin syksyllä 2007.
Vuonna 2004 kävin koulutusohjaajakurssin ja siitä lähtien olen kouluttanut eri tasoisia ja tyyppisiä ryhmiä niin Hakunilassa kuin Lahdessa Villähteellä. Tykkään siitäkin touhusta kovasti, kunhan koulutettavien asenne vastaa tarpeeksi omaani. Agilityä tehdään aina täydelliseen suoritukseen pyrkien ja johdonmukaisesti. Ei ole koiraa kohtaan reilua ohjata "mene sinne, eikun tänne, ai menitkin sieltä ja oho, tänään teitkin kontaktit noin". Vaikka ei ikinä aikoisi mennä kisoihin, pitää tietää mitä haluaa, jotta voi vaatia sitä koiralta ja pääsee palkkaamaan onnistumisista.
Omat koirat ovat nykyään tavallaan nautiskeluvaiheessa, on jo suurinpiirtein saavutettu niiden huipputaso. Aina voi hioa ja pienestä tämä laji on kiinni, mutta merkittävää parannusta ei kumpaankaan koiraan enää treenaamalla saa. Nyt treenataan herkutellen saavutetusta taitotasosta ja kisataan ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Tietenkin kisoissa tehdään aina parhaamme ja ohjaajalla on vielä paljon opittavaa kisahermojen hallinnassa. Ainakin vastaisuuden varalle...
Tällä hetkellä suurimmat haasteet on oman valmennusryhmän tulevaisuuden lupausten auttamisessa vauhtiin. Lisäksi mielenkiintoa vie seuraavan koiran etsintä. Tai siis sen tulevien vanhempien ja sukulaisten, mutta saa nyt nähdä. Sitä odotellessa voi kokeilla kivoja laina-koiria.
Menimme Piipan kanssa HSKH:n alkeiskurssille syksyllä 2001. Saimme kehuja hyvästä kontaktista ja Piipan hyppytekniikasta. Pääsimme huippukouluttajan ryhmään jatkamaan. Hieno koira ja hieno kouluttaja, oli helppoa olla hyvä ja rakastua tähän lajiin.
Ensimmäisissä virallisissa kisoissa osallistuimme epäviralliseen joukkuekisaan, josta tuloksena Helsingin seudun kennelpiirin joukkuemestaruus 2002. (Joka on sittemmin uusittu 2006.) Nousimme vauhdilla kolmosiin ja samaa vauhtia löin pääni siihen panssarilasikattoon joka eristää x-rotuiset arvokisoista.
Täräyksestä toipuakseni otin projektiksi kouluttaa maailman parhaan agility-löwchenin. Sillä matkalla opin paljon, ennen kaikkea sen, että agility on, ja sen pitää olla, kaikille osapuolille, aina, maailman hauskinta puuhaa. Vaikka ei arvokisoihin pääsisikään.
Kiersin panssarikaton matkaamalla Hollantiin avoimiin MM-kisoihin 2006. Kokemus oli hieno, vaikka kuudesta radasta saldona vain yksi 2. sija (Piippa, yksilökisan agirata) ja yksi 6. sija (Kira, yksilökisan hyppäri), yhteistuloksissa ei mitään mainittavaa. Ensimmäiset arvokisat silti.
Sittemmin olen saanut Piipasta useiden kymmenien 2. ja 3. sijojen lisäksi varjo-AVAn ja ainakin 2007 epävirallisen piirimestaruus hopean. Kiran kanssa osallistuimme HSKH:n Joukkue-SM voittoon 2007 ja saatiinhan pikku projektikoiran valiokellokin käyntiin syksyllä 2007.
Vuonna 2004 kävin koulutusohjaajakurssin ja siitä lähtien olen kouluttanut eri tasoisia ja tyyppisiä ryhmiä niin Hakunilassa kuin Lahdessa Villähteellä. Tykkään siitäkin touhusta kovasti, kunhan koulutettavien asenne vastaa tarpeeksi omaani. Agilityä tehdään aina täydelliseen suoritukseen pyrkien ja johdonmukaisesti. Ei ole koiraa kohtaan reilua ohjata "mene sinne, eikun tänne, ai menitkin sieltä ja oho, tänään teitkin kontaktit noin". Vaikka ei ikinä aikoisi mennä kisoihin, pitää tietää mitä haluaa, jotta voi vaatia sitä koiralta ja pääsee palkkaamaan onnistumisista.
Omat koirat ovat nykyään tavallaan nautiskeluvaiheessa, on jo suurinpiirtein saavutettu niiden huipputaso. Aina voi hioa ja pienestä tämä laji on kiinni, mutta merkittävää parannusta ei kumpaankaan koiraan enää treenaamalla saa. Nyt treenataan herkutellen saavutetusta taitotasosta ja kisataan ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Tietenkin kisoissa tehdään aina parhaamme ja ohjaajalla on vielä paljon opittavaa kisahermojen hallinnassa. Ainakin vastaisuuden varalle...
Tällä hetkellä suurimmat haasteet on oman valmennusryhmän tulevaisuuden lupausten auttamisessa vauhtiin. Lisäksi mielenkiintoa vie seuraavan koiran etsintä. Tai siis sen tulevien vanhempien ja sukulaisten, mutta saa nyt nähdä. Sitä odotellessa voi kokeilla kivoja laina-koiria.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)