Agilityni tähän asti

Blogitekstit alkavat tästä, mutta agilityelämäni on alkanut jo kauan ennen tätä. Nyt on hyvä hetki muistella mitä on jäänyt mieleen. Paljon on tapahtunut, mutta nämä tuntuvat nyt tärkeimmiltä.

Menimme Piipan kanssa HSKH:n alkeiskurssille syksyllä 2001. Saimme kehuja hyvästä kontaktista ja Piipan hyppytekniikasta. Pääsimme huippukouluttajan ryhmään jatkamaan. Hieno koira ja hieno kouluttaja, oli helppoa olla hyvä ja rakastua tähän lajiin.

Ensimmäisissä virallisissa kisoissa osallistuimme epäviralliseen joukkuekisaan, josta tuloksena Helsingin seudun kennelpiirin joukkuemestaruus 2002. (Joka on sittemmin uusittu 2006.) Nousimme vauhdilla kolmosiin ja samaa vauhtia löin pääni siihen panssarilasikattoon joka eristää x-rotuiset arvokisoista.

Täräyksestä toipuakseni otin projektiksi kouluttaa maailman parhaan agility-löwchenin. Sillä matkalla opin paljon, ennen kaikkea sen, että agility on, ja sen pitää olla, kaikille osapuolille, aina, maailman hauskinta puuhaa. Vaikka ei arvokisoihin pääsisikään.

Kiersin panssarikaton matkaamalla Hollantiin avoimiin MM-kisoihin 2006. Kokemus oli hieno, vaikka kuudesta radasta saldona vain yksi 2. sija (Piippa, yksilökisan agirata) ja yksi 6. sija (Kira, yksilökisan hyppäri), yhteistuloksissa ei mitään mainittavaa. Ensimmäiset arvokisat silti.

Sittemmin olen saanut Piipasta useiden kymmenien 2. ja 3. sijojen lisäksi varjo-AVAn ja ainakin 2007 epävirallisen piirimestaruus hopean. Kiran kanssa osallistuimme HSKH:n Joukkue-SM voittoon 2007 ja saatiinhan pikku projektikoiran valiokellokin käyntiin syksyllä 2007.

Vuonna 2004 kävin koulutusohjaajakurssin ja siitä lähtien olen kouluttanut eri tasoisia ja tyyppisiä ryhmiä niin Hakunilassa kuin Lahdessa Villähteellä. Tykkään siitäkin touhusta kovasti, kunhan koulutettavien asenne vastaa tarpeeksi omaani. Agilityä tehdään aina täydelliseen suoritukseen pyrkien ja johdonmukaisesti. Ei ole koiraa kohtaan reilua ohjata "mene sinne, eikun tänne, ai menitkin sieltä ja oho, tänään teitkin kontaktit noin". Vaikka ei ikinä aikoisi mennä kisoihin, pitää tietää mitä haluaa, jotta voi vaatia sitä koiralta ja pääsee palkkaamaan onnistumisista.

Omat koirat ovat nykyään tavallaan nautiskeluvaiheessa, on jo suurinpiirtein saavutettu niiden huipputaso. Aina voi hioa ja pienestä tämä laji on kiinni, mutta merkittävää parannusta ei kumpaankaan koiraan enää treenaamalla saa. Nyt treenataan herkutellen saavutetusta taitotasosta ja kisataan ilman sen suurempia paineita tai tavoitteita. Tietenkin kisoissa tehdään aina parhaamme ja ohjaajalla on vielä paljon opittavaa kisahermojen hallinnassa. Ainakin vastaisuuden varalle...

Tällä hetkellä suurimmat haasteet on oman valmennusryhmän tulevaisuuden lupausten auttamisessa vauhtiin. Lisäksi mielenkiintoa vie seuraavan koiran etsintä. Tai siis sen tulevien vanhempien ja sukulaisten, mutta saa nyt nähdä. Sitä odotellessa voi kokeilla kivoja laina-koiria.