Elämä jatkuu

Tällä viikolla saan Piipan ruumiinavauksen tulokset ja tuhkat. Saa nähdä millaiseksi maailma muuttuu. Ainakin tapahtuma konkretisoituu taas uudella tavalla, luulen, että rankimmalla tähän mennessä. Mutta siitä lisää sitten.

Tulosten saaminen tarkoittaa, että Piipan kuolemasta on neljä viikkoa. Neljä kaunista kesäistä viikkoa, joiden aikana on ollut Agirotu, kaksipäiväiset kisat Kuopiossa ja MM-karsinnat. Kaikkiin ollaan Kiran kanssa osallistuttu ja se tarkoittaa paljon agilityä. Vaikka hetkessä on eletty täysillä, kokonaistunne ei vastaa todellistuutta. Tuntuu että tämä kuukausi on ollut loputtoman pitkä ja pimeä. Tuntuu etten ole muuta tehnyt kun ollut masentunut ja muuten huonona.

Nyt pitääkin ottaa positiivisuustuokio ja käydä läpi ne kaikki hyvät asiat viime ajoilta:

Agirotuun päätin lähteä kun sitä oli taas niin odotettu ja en halunnut märehtiä kotona ja miettiä kuinka menetin koiran lisäksi must see- tapahtumankin. Vähän sumussahan koko juhla meni, mutta oli kiva nähdä kaikkia kivoja ihmisiä ja kivoja koiria ja olla ylipäänsä mukana. Sain ymmärrettävästi paljon surunvalitteluja ja kannustusta ja jokainen sana tai pienetkin eleet auttoivat paljon. Lisäksi hoidossa ollut puminpenska oli suunnattoman hyvä piristysruiske.

Kiran kanssa otettiin lauantaina iltarata, joka meni suhteellisen hyvin. Kepeiltä tuli vitonen aika turhaan, mutta kontaktit piti ja Kira kulki hyvin. Joukkuerata sunnuntaina taisi mennä vähän vasemmalla kädellä, mutta tärkeintä oli kivat leijonaihmiset ja ihana piknikki :)

Koska ei saatu sitä MM-karsintatuloksista puuttuvaa nollaa agirodusta, tinkasin meille startit Maaningan kisoihin seuraavalle viikonlopulle. Tehtiin perheretki Kuopioon ja viihdyttiin rennoissa kisoissa. Kira taisi kulkea ihan hyvin ja otettiin molemmilta päiviltä yksi nolla ja yksi hylky. Loppua kohden kontaktit meni huonommaksi ja vauhti vaihteli, mutta tavoite oli silti saavutettu. Lisäksi näin pari tosi mielenkiintosta koiraa ja kuulin pentuprojekteista..

Seuraavana viikonloppuna päästiin veneilemään ja se oli ihana irtiotto ihan kaikesta. Kiran mielestä veneessä ei ollu kovin hauskaa merenkäynnin yltyessä. Mutta hienosti se kesti ja nautti saamastaan katkeamattomasta huomiosta. Veneellä oli liukasta ja olin varma Kiran jumiutumisesta, pidin sillä BoT-takkia aina kun sää oli vähänkin viileä ja aina maissa tehtiin huolellisesti ravilenkkejä. (Ja Kinkku ui joka ainoassa mahdollisessa välissä...)

Eipä pikkuepeli sitten ollutkaan yhtään jumissa. Heti seuraavana päivänä retken jälkeen teki treeneissä tosi kivaa rataa. Karsintoja varten otettiin kontaktit ja pöytä radalle ja kaikki meni täydellisesti. Kirahan tekee treeneissä aina vain yhden radan, eikä sitä hinkata kun korkeintaan yksi pikku pätkä. Mutta aina sen ainokaisensa tekee hienosti.

Seuraavana päivänä Kira oli kentän reunalla odottamassa kun vedin treenejä. Kun neljän tunnin odotuksen jälkeen lähdettiin vielä lenkille, teki Kira jymy-yllärin. Pieni hajuaistiton seurakoirani sai nappinenäänsä jonkun hajun. Se laittoin korvat lukkoon ja kaasun täysille ja lähti jahtiin. Itse en nähnyt mitään jahdattavaa elukkaa missään vaiheessa. Aluksi vain nauroin ja annoin mennä, vähän ajan päästä selkävammainen oli mielestäni kaahaillut tarpeeksi ja sitten sainkin tosissaan tehdä töitä sen pysäyttämiseksi.

Olin aina olettanut Kiran jahtaavan vain Piippaa kun ne yhdessä painoivat jonkun jäljen perässä. Ja aina Kira on tullut jahdista pienellä pyynnöllä pois, Piipan kanssa on ollut ehkä ongelmia. Tai ehkä en koskaan ole keskittynyt Kiraan siinä vaiheessa ja kun Piipan on saanut pois on Kirakin jo tullut. Niin sitä oppii koirastaan vielä uutta.

Kiran nenässä onkin siis oltava toimivia hajureseptoreita ja jotain viettiäkin otuksessa täytyy olla. Puhumattakaan siitä, että sen kroppakin taitaa olla vallan käyttökelponen. Ainakin jossain määrin. Lisähuomautuksena mainittakoon, tuohon suoritukseen lähti siis verrytelty koira ja sen jälkeen verryteltiin ja illalla vähän hierottiin. Seuraavana päivänä tyyppi ravasi ihan reippaasti ja näytti hyvältä viikonloppua ajatellen.

Karsinnat olivat kummallekin toinen kerta ja päästiin peräti kaksi estettä pidemmälle kuin ekalla kerralla. Plussan puolella siis :) Ekalla radalla kepeiltä virhe niinkuin viime vuonnakin, muuten ihan nättiä ja nopeaa rataa. Tokalla radalla Kinkku loikkasi A:n kontaktin törkeästi ja siitä pökertyneenä työnsin sen väärin viidennelle esteelle. Siispä hyl ja suorinta tietä ulos.

Alusta oli ihana ja puitteet hulppeat. Kinkun vauhti oli tokalla radalla jo erittäin hyvää jos eka rata menikin siltä vähän alustaan totutteluun. Olisin niin mielellään jatkanut sunnuntaille. Mutta jos ei ole treenannut pitkiin aikoihin juuri mitään, varsinkaan hinkannut esteosaamista, niin kyllä tämä oli ihan kohtuullinen tuomio. Ei tommonen pitkäkoipi-vauhtihirmu tee kontakteja luonnostaan tai jaksa keksittyä etsimään oikeaa väliä kepeillä kun kerrankin pääsee painamaan lujaa.

Sunnuntai-aamuna sain taas hoitoon pumikakaran ja tällä kertaa mukana tuli sille leikkikaverikin, siis kaksi alle vuotiasta pumia! Ei haitannut yhtään viettää aamu karsintojen sijaan ulkona lasten kanssa. Sää oli ihana ja käveltiin metsää pitkin rantaan, kakarat lutrasi ja riehui. Takastulomatkalla ne kerkesivät kuivua niin käytiin kahluualtaassa riehumassa lisää. Sen jälkeen täysin läpimärät tyypit sai juosta kanavarannan nurmikoilla itsensä taas kuivaksi. Kirakin intoutui juoksemaan mukana, aika paljonkin. Kyllähän sitä sillon voi riehua kun kukaan ei pyydä mukaan. Sillon kun on vain yksi kakara, joka koko ajan kerjää Kiraa leikkiin, ei siihen millään voi suostua.

Koko aamupäivän riehuneet lapset väsähti tehokkaasti ja pääsin katsomaan finaalit. Olikin kyllä tosi jännät paikat, toi tapahtuma on aina hurjan vahva kokemus. Valtavasti saa uutta virtaa ja ideoita ja sitten toisaalta, sen loputtua on tosi tyhjä olo. Mutta nokka kohti tulevaa ja nautitaan siitä mitä meillä on.

Meille kävi huonosti

Se oli niin järkyttävää ja yllättävää, ettei sitä voi vielä ymmärtää. En tiedä ymmärränkö koskaan.

Meidän treenikenttien ympärille rakennetaan aitaa. Se oli siihen aikaan sinä iltana siinä kohtaa kenttää siinä vaiheessa. Aitalangat (ohuet vaijerit) kiristettynä tolppien väliin, toinen korkeuksissa, toinen n. 20 cm maasta. Hiekkaa ja osittaisia ruohoja vasten tosi vaikea nähdä. Varsinkin kun jahtaa palkkapalloa elämänsä riemulla. Sinne suuntaan on aina heitetty palkka ja Piippa on aina saanut pallon palkaksi. Sitä parempi mitä pidemmälle ja pomppivammin pallo menee. Meillä olikin erityisen meneviä palloja. Piippa oli erittäin hyvä ottamaan koppeja ja siksi tosi pomppiva pallo toi lisähaastetta ja oli vaan entistä ihananpi.

Kentän reunasta ja loppusuoran lopusta oli vaijeriin alle 5 metriä. Olin heittänyt pallon sinne jo kerran ja sanoin ääneen, että pitää varoa, toi on tosi vaarallinen. Silti se käsi refleksinä heitti sen pallon, niin kuin jo seitsemän vuotta, aina radan jälkeen. Heitin pallon puolesta kentästä ja annoin Piipan tehdä loppusuoran täysiä, niin kuin aina. Tajusin heti mitä tuli tehtyä. Pallo osui maahan siinä välissä pari kertaa, sai Piipalle jahtauksen täysille se taisi osuakin siihen muttei saanut kiinni vaan tökkäsi ennemmin lisää vauhtia. Pallon perässä pää alhaalla Piippa juoksi täysiä päin vaijeria. (oma mielikuvani, muilla on vähän eri, toisten mielestä osui etujaloilla, toisten mielestä vasta takajalat osuivat vaijeriin)

Piippa heitti kuperkeikan siitä yli ja jäi oikealle kyljelle makaamaan, oikea takajalka vielä vaijerin alla. Etujalat kääntyneenä ylöspäin sivulle ja koira alkoi kramppaamaan. Siinä vaiheessa tuli kylmä ja juoksin sen luokse. Eläinlääkäri-treenikaveri huusi vain "ota se pois sieltä ja rauhota" ja tuli kanssa siihen. Piippa ei saanut henkeä. Luultiin, että se on sukeltanut hiekkaan ja saanut jotain nieluun. Yritettiin ravistella, kaivaa, hakata ja taas kaivaa. Piippa puri Mariaa ja verta oli joka paikassa. Kieli alkoi mennä siniseksi. Maria sanoi jossain vaiheessa, että taitaa olla menoa nyt. Sitä ennen en semmosta edes miettinyt enkä senkään jälkeen uskonut.

Paikalle tuli naapurikentällä treenannut toinen eläinlääkäri. Toi stetoskoopin mukanaan. Tutkivat ja yrittivät ensin miettiä jotain muuta, mutta alkoivat sitten elvyttämään. Tekohengitys nosti kyllä rintakehää, mutta Piippa ei itse alkanut hengittää. Sydän löi vielä kovaa, mutta pikkuhiljaa se hiipui värinäksi. Siinä vaiheessa mut haettiin sivuun siitä. Pieni toivo jatkoi mussa, vaikka itkin siellä kaikkien treenikaverien keskellä. Vähän ajan päästä Maria kantoi kuitenkin Piipan pois. Se oli kuollut. Mun Piippa oli kuollut ja siihen pitäisi nyt sopeutua.

Siinä sitten ihmeteltiin kuinka näin kävi, ja mitä siinä kävi ja mitä nyt ja MIKSI. Piti päättää viekö ruumiin avattavaksi ja jos vie niin se pitää viedä kylmään. Kaikki maailman tunteet ja asiat kävi mielessä. Nenäliinoja kului. Lopulta päätin, että Piippa on ansainnut kunnollisen selvityksen asiasta. Aluksi tuntui hirveältä päästää se silvottavaksi ja tuntuu se vieläkin. Mutta avaamatta en voi ikinä tietää mikä sen kaiken todella aiheutti.

Piippa saatiin kylmään ja kaikki meni oikein. En pystynyt lopettamaan sen hyvästelyä. Piippa oli vielä lämmin isommalta osin. Olin juuri maanantaina trimmannut sen lähes kaljuksi, eikä siinä ollut paljon mihin naamansa upottaa. Mutta se oli elämänsä kunnossa fyysisesti, tosi hyvässä lihaskunnossa. Se tuntui niin vahvalta ja elävältä, niin Piipalta. Ei semmosesta voi päästää irti.

Parasta ja pahinta sillä hetkellä oli, että ilta oli kaunis, treenit oli menny aivan järjettömän hyvin. Piippa oli paitsi normaali poikkeuksellisen taitava itsensä, kerrankin myös täpäkkä ja sähäkkä. Meni tosi lujaa ja kääntyi tosi pienesti, teki kontaktitkin tosi hyvin vaikka viime aikoina on kisoissa ollut ongelmia. Sen kanssa oli niin hienoa tehdä. Ja se oli pallonsa toden totta ansainnut.

Tästä on nyt viikko. Maailma muuttui 2.7.2008 Ojangossa. Asiaa on sulateltu, mutta paljon on vielä tehtävä ja ajan kuluttava, ennen kun voi sanoa toipuneensa.