Vimmatun Toivottutoveri, Hoppu, Poppu popeliini, Bobel. Kiusankappale ja Piipan seuraaja.
(Koira)elämääni palasi valo kun siihen liittyi tämä aurinkoinen lapsi. Hän on Kiusan tytär, syntynyt karsintojen aikana heinäkuussa 2011.
Oli aina kohtalaisen selvää, että haluan Kiusan lapsen. Kiusaa itseään en voinut saada, sellaisen koiran omistaa vain yksi ihminen, se ensimmäinen. Kaikessa yliluonnollisuudessaan Kiusa täytti toiveeni ja teki sen erittäin selvästi. Kiusa synnytti neljä tyttöä, jotta minulla olisi kunnolla vertailupohjaa ja periaatteessa valinnanvaraa. Yhden pennun se merkitsi kuitenkin minulle jo alusta asti: ainoa fako mustien joukossa.
Olin valinnan kanssa kerrankin rationaalinen. En jumittanut yhteen vaan annoin kaikille mahdollisuuden ja seurailin kehitystä ahkerasti ja pitkään tekemättä mitään selkeitä päätöksiä. En antanut ulkoisten asioiden häiritä. Vaalea väri on mieleeni, mutta tietoisesti pidin huomion poissa siitä. Keskityin luonteisiin. Tilanne oli siitä kiitollinen, että kaikki olivat hyviä, luonteen puolesta ei ollut "heikkoja" ollenkaan. Piti vaan miettiä mitä asioita haluaa valinnassa painottaa.
Minulle tärkeintä oli saada Sinnin kanssa yhteen sopiva tyyppi. Se tarkotti samalla muutenkin sellaista tasaista, positiivista ja sosiaalista luonnetta. Meidän perheeseen ei tarvita enää enempää kuumia tunteita tai äkkipikaisuutta. Kun on kyse Kiusan pentueesta, voi olla joka tapauksessa varma, että moottoria kyllä löytyy "rauhallisemmastakin" yksilöstä.
Ihan viimeiseen asti asiaa pohdin ja pidin huolen, että kaikki puolet tulee mietittyä. Lopulta valinta oli aivan selvä. Se fako oli kaikin puolin sopivin meille. Tässä vaiheessa saatoin jo antaa itseni ajatella, että ehkä sillä värillä onkin merkitystä. Se oli Kiusan mielipide. Lapsellista romantisointia ehkä, mutta on ihana ajatella, että rakas hieno Kiusani tiesi kyllä mitä minä tarvitsen. Se antoi mulle kappaleen itseään ihan ikiomaksi ja piti huolen, että mun kappale on kaikin puolin mulle sopiva.
Niin meille tuli Hoppu. Pentueen kiltein, rauhallisin ja viisain lapsi :) Hoppu oli fyysisessä kehityksessä pentueen edelläkävijä ja tykkäsi hepuloida pitkin pentulaatikkoa kun jalat vaan yhtään kantoi. Se myös tiesi heti mitä narulelulla tehdään kun sellaiseen ensimmäisen kerran törmäsi. Hurjat ravistelut sai lelu, saalisvietistä ei ole puutetta.
Hoppu ei ollut pentueen rohkein ja hurjapäisin. Se katseli mieluumin ensin tarkkaan ja antoi muiden mennä edeltä uusiin paikkoihin. Hurjimmat juoksivat suoraa päätä heppojen jalkoihin tai vieraiden koirien luokse. Hoppukin meni kyllä mihin vaan kunhan sai hetken harkita.
Kiusa antoi mulle tosiaan parastaan, Hoppu on aivan mielettömän ihana otus. Se vaan kaikin puolin sopii meille. Se on täydellinen Sinnin kanssa. Se on täydellinen jopa Mikan mielestä, usein kuulen päivittelyä siitä, miten valintaa edes piti miettiä, tämähän on aivan päivänselvä. Onhan mulla tietysti ollut ongelmiakin sen kanssa, mutta pääsääntöisesti kaikki on mennyt loistavasti. Ihan oikeasti koko muukin elämä on alkanut menemään paremmin Hopun tulon jälkeen.
Hoppu on todellakin tasapainoinen. Sen asenne elämään on positiivinen, muttei mitenkään liiotteleva. Se osaa rauhottua ja keskittyä ja miettiä järkevästi haastavammassakin paikassa. Se on suhteellisen hiljainen, lähes mykkä Sinniin verrattuna. Hopun kanssa elämä on helppoa, ei tarvitse olla silmät selässä tai varoa jokaista tekemistään. Olen voinut vaan nautiskella pennun kanssa puuhailusta ja luottaa, että asiat menee kyllä oikein. En edes mieti tulevaisuutta vaan nautin vaan tästä hetkestä.
Sinnille Hoppu on ollut alusta asti aivan täydellinen kaveri. Sinni otti Hopun alussa omaksi pennukseen ja niiden touhuja oli ihana seurata. Ei todellakaan tarvinnut huolehtia miten niiden välit kehittyy, ne olivat kavereita heti. Hopun kasvaessa pois pikkupentuvaiheesta, se lakkasi olemasta Sinnin pentu ja muuttui huomaamattomaksi tukihenkilöksi. Hoppu elää kyllä omaa elämäänsä, mutta sen olemassa olo tukee Sinniä. Ulkoilu on rennompaa yhdessä ja Sinni pystyy nykyään pidättämään haukkuja. Hoppuhan ei vahdi tai näe mitään syytä huutaa ulkona kuten Sinni. Hopun varmuudesta saan minäkin voimaa ja Sinni tosiaan uskoo kieltojani koiraohituksissa.
Hoppu tykkää koirista ja näkee ne potentiaalisina leikkikavereina. Perimässään sillä on kyllä kyky puolustaa itseään, mutta se ei käytä sitä turhaan. Toisin kuin Sinni, Hoppu ymmärtää myös milloin kannattaa alistua ja mennä pois. Hopun kanssa ei tarvitse olla huolissaan koko ajan ja lukea kaikkia pienimpiäkin merkkejä. Myös Sinnin ja Hopun leikkiessä yhdessä voi luottaa, että homma pysyy järkevänä. Sinni kyllä saattaa tulistua ja ottaa liian vakavasti, mutta tilanne ei eskaloidu vaan sen saa katkaistua ihan turvallisesti.
Hopun myötä olen joutunut törmäämään kaikkiin Sinnin heikkouksiin taas uudestaan. Jokaisessa tilanteessa huomaan Sinnin käytöksen älyttömyyden. Mutta samalla olen myös oppinut hyväksymään ja tulemaan toimeen paremmin kaikkien Sinnin heikkouksien kanssa. Itseasiassa ne eivät enää ole niin suuria ongelmia vaan ennemmin Sinnin ainutlaatuista persoonallisuutta. Olen päässyt jotenkin "niskan päälle".
Hoppukin on hallinnassa. Se on vahvempi ja itsenäisempi kuin Sinni ja se on pakko pitää kurissa. Sinnin kanssa on selvitty vähän epäselvemmissäkin valtasuhteissa, mutta nyt kun Hopun kanssa on asiaa täytynyt työstää niin kyllä se kummasti helpottaa elämää Sinninkin kanssa. Kiellot pitää ja voi viedä loppuun asti. Sen tajuaminen otti omituisen kauan. Edelliset koirani ovat olleet niin kilttejä, ettei ääntä ole tarvinnut korottaa. Sinnin kanssa mikään kielto ei ole tuntunut menevän perille kun neiti heittäytyy vaan hysteeriseksi, ja jatkaa sitten kiellettyä. Hoppu ei mene hysteeriseksi, se vaan ei kertakaikkiaan lopeta kiellettyä ennen kun ihan tosissaan itse keskityn hoitamaan tilanteen.
Hoppu on nyt reilu 8 kk, ensimmäistä juoksua odotellaan koska korkeus on nyt ihan medirajalla. Hän on kauhean kaunis: tasapainoinen terve rakenne, täydellinen pää ja kaiken kruunaa upean värinen runsas turkki ja hieno tumma pigmentti. Kaunis ja kiltti koiraneiti herättää huomiota ja ihastusta missä ikinä liikkuukin. Onnittelen itseäni päivittäin tästä ihanasta tyypistä ja nautin nyt vaan näistä hetkistä mitkä saan Hopun kanssa olla. Kaikella on ollut tarkoitus ja olen tässä elämässä oppinut miten mikään ei ole itsestäänselvää.
Lisää taikauskoa on siinä, että nyt mulla on taas reilun kokoinen medi, nopea ja älykäs, oikea agilitykoira. Kerman värinen, voimakas, luotettava ja turvallinen koiraystävä. Terve mieli terveessä kropassa, koira josta ei tarvitse koko ajan huolehtia vaan se itseasiassa huolehtii musta. Ihan kuin Piippa. Ympyrä sulkeutuu ja nyt ymmärrän sen arvon. Olen onnellinen.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
tiistai 2. elokuuta 2011
Sinnin sairaskertomus
Sinnipinni sekopää. Oli pennusta asti hassun mallinen, takapää kuin vinttikoiralla, siis ristiselkä köyryssä ja takajalat alla. Vuoden ikään sitä ihmettelin ja odotin että kehittyy.
Vuoden kohdalla käytin sen vuolaasti kehutulla osteopaatilla. Tämä paljon nähnyt ja erittäin asiantunteva henkilö sanoi, että ei tässä koirassa ole mitään vikaa. Ihan normaali pumilapsi, reipaskin ja kaikkea. Sanoi, että takapäässä on kaikki osat kyllä ihan oikein olemassa, vähän vaan eri asennossa kuin normaalisti. Että ei tässä mitään ihmeellistä ole hänen nähdäkseen. Kun yritin sitten kysyä että eikö se nyt ole vähän hassun mallinen, käytä kroppaansa väärin ja eikö sitä voisi auttaa saamaan ne osat oikeinpäin. Vastaus oli hyvin töykeä, minä voisin kuulemma painua tutkimaan netistä mikä on osteopaatti, hänellä ei tähän ole enempää sanottavaa.
Ihan tyytyväinen en tähän antiin ollut, maksoikin maltaita. Mutta annoin olla, olihan hän monien arvostamieni ihmisten kehuma ja saanut toisten koirilla aikaan suorastaan ihmeitä.
Sattui sitten seuramme järjestämään kurssin "Hyppytekniikka fyssarin silmin" ja sille innolla ilmottauduin, tämä oli juuri sitä mitä kaipasin. Siellä sainkin tukea omalle näkemykselleni ja viimein evästystä eteenpäin. Kyllä se koira vaan oudosti käyttää itseään, ristiselkä ihan köyryssä ja rakenne noin muutenkin ei niin kovin priimaa. Nyt etsimään fyssaria meille siis. Ja ennen sitä lääkäriin tutkimaan onko siellä jotain pahempaakin vikaa luustossa.
Talvio tutki Töötön ja todettiin, että nivelet on kyllä ihan hienot. Selkärangasta puuttuu yksi nikama, yhdessä on valekylkiluut ja kaksi viimeistä lannenikamaa on yhdessä, siis sakralisaatio. Käytännössä Sinnillä on lyhyempi ja jäykempi selkä kuin kuuluisi, erityisesti ristiselästä. Lisäksi huomioitiin hyvin niukat kulmaukset, mutta ne nyt on tyypillisiä pumille. Huolestuttavinta oli yliojentuvat kintereet, Sinnin jalka siis ojentuu ihan suoraksi ja melkein ylikin ja semmoisten kanssa on vähän epäluotettavaa elää. Ne aiheuttavat muille nivelille paljon ylimääräistä rasitetta ja riski loukkaantumiseen on suuri. Mutta kunhan nyt saa koiran käyttämään kroppaansa oikein ja lihasta sinne nivelten tueksi niin se auttaa jo paljon.
Fyssarille mentiin näillä eväillä ja päästiin nyt viimein todenteolla paneutumaan Töntön kropankäyttöön. Käytiin siellä parin viikon välein koko kevät ja alkukesä. Pikkuhiljaa alkoi ravilenkkien, jumppaamisen ja venyttelyjen avulla selkä suoristumaan. Loppukesästä käyntejä jo harvennettiin ja alkusyksystä pääsin ihan oikealle hyppykurssille. Hyppykurssin anneilla päästiin opettamaan sitä oikeaa kropan käyttöä. Tähän asti oli siis neutraloitu tilanne, nyt päästiin rakentamaan oikein tosissaan sitä oikeaa liikkumista.
Sinni sen kun parani paranemistaan, jossain vaiheessa annoin itseni tajuta, että tästähän on tulossa ihan oikea harrastuskoira!
Mutta mitä sitten. Melkein heti tämän tajuamiseni jälkeen se tapahtui.
Oltiin lenkillä Sinnin parhaan kaverin parson Oilin kanssa. Kaverukset juoksivat ja leikkivät niin kuin puolitoistavuotiaiden kuuluukin, elämän parasta aikaa! Yhtäkkiä Sinni kiljaisi ja jäi vasen takajalka koukussa seisomaan. Tunnustelin sitä ja se naksahti ja oli sen jälkeen normaali, vastoin parempaa tietoa päästin Sinnin takaisin leikkimään kun se kerran halusi. Kohta taas sama juttu. Sen jälkeen otin sen kiinni ja jatkettiin loppu lenkki remmissä.
Tuo lenkki kesti vielä puoli tuntia ja Sinni olisi vaan halunnut leikkiä. Mitään epäpuhtautta ei näkynyt. Ei näkynyt illalla kotona, eikä aamullakaan. Soitin silti Talviolle ja mentiin varmuuden vuoksi käymään. Talvio totesi heti että polvi on revennyt, siis ei mikään revähdys vaan revennyt kokonaan sisempi sivuside. Olisi helppo korjata ja paranee kyllä ihan kuntoon. Pitäisi kyllä leikata heti. Kuusi viikkoa menee täyslevossa toipumiseen ja siihen sitten kuntoutus päälle.
Minä en siinä kohtaa iloinnut "helposta" leikkauksesta. Tiesin, että tämä johtuu nyt niistä kintereistä ja ne olisivat se ensisijainen korjattava, jos halutaan oikeasti parantaa tämä koira. Mietin peräti mustimpana hetkenä, että Sinni on nyt tullut tiensä päähän. Mitä järkeä on korjata tämä vika kun uusi samanlainen on ihan oven takana heti kun tästä liikkeelle taas päästään. En antanut heti lupaa nukuttaa leikkaukseen vaikka lääkäri ei oikein ymmärtänyt mitä tässä oli vielä miettimistä. Soittelin parit itkuiset puhelut ja mietin tosissani mikä olisi nyt parasta. Päätimme kuitenkin katsoa nyt tämän ekan kerran. Eihän sitä voinut vielä tietää millaista toipuminen olisi ja miten pian se uusi onnettomuus tulisi.
Sinni siis leikattiin. Puolitoistavuotiaana. Samassa iässä muut agilitykoiranpoikaset aloittelee kisauraa.
Leikkaus meni hyvin, Sinni tottui nopeasti tötteröön ja alkoi jo parin päivän päästä käyttämään operoitua jalkaansa. Haavakin parani pian ja kahden viikon päästä meillä oli yksi pikkuinen energiapommi. Otettiin se mukaan rauhalliselle rantakävelylle, jotta saisi vähän muuta ajateltavaa. Tyypillä oli kovat menohalut ja tyhmät ihmiset ei hennonnu sitä kunnolla rajottaa. Remmissä se oli koko ajan kyllä. Ja niinpä se kiskoi koko leikkaushaavan auki. Siis siellä sisällä, iho pysyi kyllä ehjänä, eli en tilannetta tässä vaiheessa itse tiennyt.
Seuraavana päivänä haavan kohdalla oli tomaatin kokoinen turvotus. Ja Sinni ei enää käyttänyt jalkaa yhtä hyvin kuin ennen. Hoitaja sanoi, että se kuuluu asiaan, antaa vaan olla. Olin kyllä ihmeissäni kun noin vaan siihen ilmestyi, mutta uskoin. Parin päivän päästä mentiin aikaistettuun kontrolliin ja siellä totuus sitten selvisi. Siispä uudestaan leikkauspöydälle.
Tämän leikkauksen jälkeen ei enää jalka tullut heti käyttöön kun oli jo oppinut sitä varomaan. Lisäksi saamamme rauhottavat tekivät elämästä vielä kurjempaa. Sinni oli jo syönyt kaksi viikkoa runsaasti lääkkeitä, kipulääkkeitä ja antibiootteja ja olihan ne leikkauksetkin kuormittaneet elimistöä. Tämä rauhottava lääke oli viimeinen niitti. Maha meni ihan sekaisin. Sieltä ei tullut enää mitään. Lääke tietysti rauhotti suolistonkin toimintaa jollon se ilmeisesti päätti lakata kokonaan toimimasta. Ruoka tuli ylös ja mitään ei tullut kakkana ulos. Se lääke lopetettiin heti, mutta nyt oltiin vasta ongelmien alussa.
Rauhottavien lopetus ei tasannut tilannetta vaan edelleen kakkaa sai odottaa monta päivää. Se oli painajaista olla ulkona kamalassa pakkasessa yrittämässä saada Sinni-parkaa kakkaamaan. Koira kun ei saanut liikkua leikatun jalan takia, joten elimistöä ei voinut herätellä sillä lailla. Eikä tietenkään taistella kylmääkään vastaan. Kipeän jalan takia oli hankala saada hyvää asentoa kakata, mutta tämä kakka olisi vaatinut oikein erityispitkän punnerruksen. Se oli kertakaikkiaan eläinrääkkäystä.
Jossain vaiheessa alkoi sitten tulla veristä oksennusta. Siinä kohtaa haettiin parafiiniöljyä ja samalla reissulla Antepsinia ja vatsavaivaisen ruokaa apteekista. Parafiiniöljy todella tepsi, laitoin sitä ruiskulla suuhun autossa kun tultiin apteekista ja heti kun nostin Sinnin ulos autosta, tuli isot kakat. Se oli ihana näky ja valtava helpotus kaikille.
Siitä jatkettiin täyslepoelämää, Antepsinin, särky- ja tulehduslääkkeiden sekä maharuuan avulla. Saatiin kontrollissa tällä kertaa ihan hyvät arvostelut. Sinni rauhotettiin tutkimuksia varten, joten otettiin samalla viralliset luustokuvat ja ne lähtivät ihan priimana kennelliittoon. Pyysin siihen maininnan sakralisaatiosta. Sinnin veljelläkin oli löydetty samanlainen, tosin epäsymmetrinen ja sen lisäksi huonot lonkat. (Myöhemmin selvisi, ettei niistä virallisia merkintöjä pumeilla tehdä.)
Kuusi viikkoa tokasta leikkauksesta, eli kaksi kuukautta onnettomuudesta oli kulunut tammikuun alussa. Käytiin vielä lääkärissä toteamassa, että sivuside on täysin parantunut ja päästiin taas takaisin fyssarille. Siellä aloitettiin melkein kaikki alusta ja käytiin taas koko kevät parin viikon välein. Onneksi ei ihan alusta tarvinnut aloittaa, ainakin edistystä tapahtui paljon nopeammin kuin edellisessä hoitojaksossa. Tosin nyt oli ongelmaa takaosan toispuoleisuudessa. Mutta pikkuhiljaa sekin on tasaantunut.
Mahan kanssa oli ongelmia aina kun lopetti Antepsinin. Siis vaikka lääkkeet oli lopetettu niin aina ennen ruokaa piti antaa Antepsinia vielä pitkään. Pari kertaa koitin lopettaa sen, mutta aina kolmen päivän päästä alkoi oksentelu ja kakka lakkas tulemasta. Jossain vaiheessa käytiin kuvauttamassa maha, jos siellä olisi joku muu syy tähän pitkittyneeseen oireiluun, mutta ei ollut. Mahahaava se vaan oli, hiivatin sitkeä.
Nykyään on päästy eroon Antepsinista, paitsi jo pitää antaa jotain lääkettä. Mutta ruuan suhteen Sinnistä on nyt tullut herkempi. Ennen meni mikä vaan ja tuotos oli tasaista. Mutta nyt ei saa olla liian vahvaa ruokaa, eikä ilmeisesti kalaa missään muodossa tai menee ihan ripuliksi. Sen takia on täytynyt sitten vähän säätää. Koska kulutuksen puolesta Sinni kyllä vaatisi ihan aktiivisen koiran ruokaa, mutta maha vaatii laittia..
Niin ja nyt! Nyt on vietetty kiva kesä. Fyssariväli on jo pari kuukautta ja ihan hyvältä näyttää kroppa, ihan melkein kuin tavalliselta koiralta. Toipuminen meni siis oikein kivuttomasti, ja ihan kunnolla on voinut treenata jo pitkään. Sillon mustalla hetkellä päätin, että toista leikkausta ja toipumista Sinnin ei tarvitse kärsiä, mutta nyt olen viisastunut ja tiedän, että ei se nyt niin kärsimystä ollut.
Lisäksi Sinni on iän myötä tullut koko ajan tasaisemmaksi ja itsevarmemmaksi ja meidän suhde on parantunut koko ajan. Toipilasaikana tehtiin paljon naksutreeniä, opiskeltiin takapään käyttöä ja muutenkin oppimista. Se oli oikein arvokasta aikaa ja siitä on ollut hyvä jatkaa. Paljon on käytetty aikaa ja vaivaa yleisen käyttäytymisen parantamiseen ja haukkupannan, vastaehdollistamisen ja johdonmukaisuuden avulla on pikkuhiljaa päästy lähemmäs hyvin käyttäytyvää hiljaista koiraa.
Onhan meillä vielä työmaata suuntaan jos toiseenkin, mutta nyt voin sanoa edistystä tapahtuneen ja työn kantaneen hedelmää. Käytiin hyppykurssin jatko-osakin ja ihan hyvältä näyttää, kyllä se taitaa pystyä liikkeessä hyvin kroppansa hallitsemaan vaikka paikoillaan näyttää joskus karmaisevalta. Me tehdään niin paljon kun voidaan ja nautitaan siitä. Mihinkään ei ole pakko päästä vaan meille matka on määränpää :)
Vuoden kohdalla käytin sen vuolaasti kehutulla osteopaatilla. Tämä paljon nähnyt ja erittäin asiantunteva henkilö sanoi, että ei tässä koirassa ole mitään vikaa. Ihan normaali pumilapsi, reipaskin ja kaikkea. Sanoi, että takapäässä on kaikki osat kyllä ihan oikein olemassa, vähän vaan eri asennossa kuin normaalisti. Että ei tässä mitään ihmeellistä ole hänen nähdäkseen. Kun yritin sitten kysyä että eikö se nyt ole vähän hassun mallinen, käytä kroppaansa väärin ja eikö sitä voisi auttaa saamaan ne osat oikeinpäin. Vastaus oli hyvin töykeä, minä voisin kuulemma painua tutkimaan netistä mikä on osteopaatti, hänellä ei tähän ole enempää sanottavaa.
Ihan tyytyväinen en tähän antiin ollut, maksoikin maltaita. Mutta annoin olla, olihan hän monien arvostamieni ihmisten kehuma ja saanut toisten koirilla aikaan suorastaan ihmeitä.
Sattui sitten seuramme järjestämään kurssin "Hyppytekniikka fyssarin silmin" ja sille innolla ilmottauduin, tämä oli juuri sitä mitä kaipasin. Siellä sainkin tukea omalle näkemykselleni ja viimein evästystä eteenpäin. Kyllä se koira vaan oudosti käyttää itseään, ristiselkä ihan köyryssä ja rakenne noin muutenkin ei niin kovin priimaa. Nyt etsimään fyssaria meille siis. Ja ennen sitä lääkäriin tutkimaan onko siellä jotain pahempaakin vikaa luustossa.
Talvio tutki Töötön ja todettiin, että nivelet on kyllä ihan hienot. Selkärangasta puuttuu yksi nikama, yhdessä on valekylkiluut ja kaksi viimeistä lannenikamaa on yhdessä, siis sakralisaatio. Käytännössä Sinnillä on lyhyempi ja jäykempi selkä kuin kuuluisi, erityisesti ristiselästä. Lisäksi huomioitiin hyvin niukat kulmaukset, mutta ne nyt on tyypillisiä pumille. Huolestuttavinta oli yliojentuvat kintereet, Sinnin jalka siis ojentuu ihan suoraksi ja melkein ylikin ja semmoisten kanssa on vähän epäluotettavaa elää. Ne aiheuttavat muille nivelille paljon ylimääräistä rasitetta ja riski loukkaantumiseen on suuri. Mutta kunhan nyt saa koiran käyttämään kroppaansa oikein ja lihasta sinne nivelten tueksi niin se auttaa jo paljon.
Fyssarille mentiin näillä eväillä ja päästiin nyt viimein todenteolla paneutumaan Töntön kropankäyttöön. Käytiin siellä parin viikon välein koko kevät ja alkukesä. Pikkuhiljaa alkoi ravilenkkien, jumppaamisen ja venyttelyjen avulla selkä suoristumaan. Loppukesästä käyntejä jo harvennettiin ja alkusyksystä pääsin ihan oikealle hyppykurssille. Hyppykurssin anneilla päästiin opettamaan sitä oikeaa kropan käyttöä. Tähän asti oli siis neutraloitu tilanne, nyt päästiin rakentamaan oikein tosissaan sitä oikeaa liikkumista.
Sinni sen kun parani paranemistaan, jossain vaiheessa annoin itseni tajuta, että tästähän on tulossa ihan oikea harrastuskoira!
Mutta mitä sitten. Melkein heti tämän tajuamiseni jälkeen se tapahtui.
Oltiin lenkillä Sinnin parhaan kaverin parson Oilin kanssa. Kaverukset juoksivat ja leikkivät niin kuin puolitoistavuotiaiden kuuluukin, elämän parasta aikaa! Yhtäkkiä Sinni kiljaisi ja jäi vasen takajalka koukussa seisomaan. Tunnustelin sitä ja se naksahti ja oli sen jälkeen normaali, vastoin parempaa tietoa päästin Sinnin takaisin leikkimään kun se kerran halusi. Kohta taas sama juttu. Sen jälkeen otin sen kiinni ja jatkettiin loppu lenkki remmissä.
Tuo lenkki kesti vielä puoli tuntia ja Sinni olisi vaan halunnut leikkiä. Mitään epäpuhtautta ei näkynyt. Ei näkynyt illalla kotona, eikä aamullakaan. Soitin silti Talviolle ja mentiin varmuuden vuoksi käymään. Talvio totesi heti että polvi on revennyt, siis ei mikään revähdys vaan revennyt kokonaan sisempi sivuside. Olisi helppo korjata ja paranee kyllä ihan kuntoon. Pitäisi kyllä leikata heti. Kuusi viikkoa menee täyslevossa toipumiseen ja siihen sitten kuntoutus päälle.
Minä en siinä kohtaa iloinnut "helposta" leikkauksesta. Tiesin, että tämä johtuu nyt niistä kintereistä ja ne olisivat se ensisijainen korjattava, jos halutaan oikeasti parantaa tämä koira. Mietin peräti mustimpana hetkenä, että Sinni on nyt tullut tiensä päähän. Mitä järkeä on korjata tämä vika kun uusi samanlainen on ihan oven takana heti kun tästä liikkeelle taas päästään. En antanut heti lupaa nukuttaa leikkaukseen vaikka lääkäri ei oikein ymmärtänyt mitä tässä oli vielä miettimistä. Soittelin parit itkuiset puhelut ja mietin tosissani mikä olisi nyt parasta. Päätimme kuitenkin katsoa nyt tämän ekan kerran. Eihän sitä voinut vielä tietää millaista toipuminen olisi ja miten pian se uusi onnettomuus tulisi.
Sinni siis leikattiin. Puolitoistavuotiaana. Samassa iässä muut agilitykoiranpoikaset aloittelee kisauraa.
Leikkaus meni hyvin, Sinni tottui nopeasti tötteröön ja alkoi jo parin päivän päästä käyttämään operoitua jalkaansa. Haavakin parani pian ja kahden viikon päästä meillä oli yksi pikkuinen energiapommi. Otettiin se mukaan rauhalliselle rantakävelylle, jotta saisi vähän muuta ajateltavaa. Tyypillä oli kovat menohalut ja tyhmät ihmiset ei hennonnu sitä kunnolla rajottaa. Remmissä se oli koko ajan kyllä. Ja niinpä se kiskoi koko leikkaushaavan auki. Siis siellä sisällä, iho pysyi kyllä ehjänä, eli en tilannetta tässä vaiheessa itse tiennyt.
Seuraavana päivänä haavan kohdalla oli tomaatin kokoinen turvotus. Ja Sinni ei enää käyttänyt jalkaa yhtä hyvin kuin ennen. Hoitaja sanoi, että se kuuluu asiaan, antaa vaan olla. Olin kyllä ihmeissäni kun noin vaan siihen ilmestyi, mutta uskoin. Parin päivän päästä mentiin aikaistettuun kontrolliin ja siellä totuus sitten selvisi. Siispä uudestaan leikkauspöydälle.
Tämän leikkauksen jälkeen ei enää jalka tullut heti käyttöön kun oli jo oppinut sitä varomaan. Lisäksi saamamme rauhottavat tekivät elämästä vielä kurjempaa. Sinni oli jo syönyt kaksi viikkoa runsaasti lääkkeitä, kipulääkkeitä ja antibiootteja ja olihan ne leikkauksetkin kuormittaneet elimistöä. Tämä rauhottava lääke oli viimeinen niitti. Maha meni ihan sekaisin. Sieltä ei tullut enää mitään. Lääke tietysti rauhotti suolistonkin toimintaa jollon se ilmeisesti päätti lakata kokonaan toimimasta. Ruoka tuli ylös ja mitään ei tullut kakkana ulos. Se lääke lopetettiin heti, mutta nyt oltiin vasta ongelmien alussa.
Rauhottavien lopetus ei tasannut tilannetta vaan edelleen kakkaa sai odottaa monta päivää. Se oli painajaista olla ulkona kamalassa pakkasessa yrittämässä saada Sinni-parkaa kakkaamaan. Koira kun ei saanut liikkua leikatun jalan takia, joten elimistöä ei voinut herätellä sillä lailla. Eikä tietenkään taistella kylmääkään vastaan. Kipeän jalan takia oli hankala saada hyvää asentoa kakata, mutta tämä kakka olisi vaatinut oikein erityispitkän punnerruksen. Se oli kertakaikkiaan eläinrääkkäystä.
Jossain vaiheessa alkoi sitten tulla veristä oksennusta. Siinä kohtaa haettiin parafiiniöljyä ja samalla reissulla Antepsinia ja vatsavaivaisen ruokaa apteekista. Parafiiniöljy todella tepsi, laitoin sitä ruiskulla suuhun autossa kun tultiin apteekista ja heti kun nostin Sinnin ulos autosta, tuli isot kakat. Se oli ihana näky ja valtava helpotus kaikille.
Siitä jatkettiin täyslepoelämää, Antepsinin, särky- ja tulehduslääkkeiden sekä maharuuan avulla. Saatiin kontrollissa tällä kertaa ihan hyvät arvostelut. Sinni rauhotettiin tutkimuksia varten, joten otettiin samalla viralliset luustokuvat ja ne lähtivät ihan priimana kennelliittoon. Pyysin siihen maininnan sakralisaatiosta. Sinnin veljelläkin oli löydetty samanlainen, tosin epäsymmetrinen ja sen lisäksi huonot lonkat. (Myöhemmin selvisi, ettei niistä virallisia merkintöjä pumeilla tehdä.)
Kuusi viikkoa tokasta leikkauksesta, eli kaksi kuukautta onnettomuudesta oli kulunut tammikuun alussa. Käytiin vielä lääkärissä toteamassa, että sivuside on täysin parantunut ja päästiin taas takaisin fyssarille. Siellä aloitettiin melkein kaikki alusta ja käytiin taas koko kevät parin viikon välein. Onneksi ei ihan alusta tarvinnut aloittaa, ainakin edistystä tapahtui paljon nopeammin kuin edellisessä hoitojaksossa. Tosin nyt oli ongelmaa takaosan toispuoleisuudessa. Mutta pikkuhiljaa sekin on tasaantunut.
Mahan kanssa oli ongelmia aina kun lopetti Antepsinin. Siis vaikka lääkkeet oli lopetettu niin aina ennen ruokaa piti antaa Antepsinia vielä pitkään. Pari kertaa koitin lopettaa sen, mutta aina kolmen päivän päästä alkoi oksentelu ja kakka lakkas tulemasta. Jossain vaiheessa käytiin kuvauttamassa maha, jos siellä olisi joku muu syy tähän pitkittyneeseen oireiluun, mutta ei ollut. Mahahaava se vaan oli, hiivatin sitkeä.
Nykyään on päästy eroon Antepsinista, paitsi jo pitää antaa jotain lääkettä. Mutta ruuan suhteen Sinnistä on nyt tullut herkempi. Ennen meni mikä vaan ja tuotos oli tasaista. Mutta nyt ei saa olla liian vahvaa ruokaa, eikä ilmeisesti kalaa missään muodossa tai menee ihan ripuliksi. Sen takia on täytynyt sitten vähän säätää. Koska kulutuksen puolesta Sinni kyllä vaatisi ihan aktiivisen koiran ruokaa, mutta maha vaatii laittia..
Niin ja nyt! Nyt on vietetty kiva kesä. Fyssariväli on jo pari kuukautta ja ihan hyvältä näyttää kroppa, ihan melkein kuin tavalliselta koiralta. Toipuminen meni siis oikein kivuttomasti, ja ihan kunnolla on voinut treenata jo pitkään. Sillon mustalla hetkellä päätin, että toista leikkausta ja toipumista Sinnin ei tarvitse kärsiä, mutta nyt olen viisastunut ja tiedän, että ei se nyt niin kärsimystä ollut.
Lisäksi Sinni on iän myötä tullut koko ajan tasaisemmaksi ja itsevarmemmaksi ja meidän suhde on parantunut koko ajan. Toipilasaikana tehtiin paljon naksutreeniä, opiskeltiin takapään käyttöä ja muutenkin oppimista. Se oli oikein arvokasta aikaa ja siitä on ollut hyvä jatkaa. Paljon on käytetty aikaa ja vaivaa yleisen käyttäytymisen parantamiseen ja haukkupannan, vastaehdollistamisen ja johdonmukaisuuden avulla on pikkuhiljaa päästy lähemmäs hyvin käyttäytyvää hiljaista koiraa.
Onhan meillä vielä työmaata suuntaan jos toiseenkin, mutta nyt voin sanoa edistystä tapahtuneen ja työn kantaneen hedelmää. Käytiin hyppykurssin jatko-osakin ja ihan hyvältä näyttää, kyllä se taitaa pystyä liikkeessä hyvin kroppansa hallitsemaan vaikka paikoillaan näyttää joskus karmaisevalta. Me tehdään niin paljon kun voidaan ja nautitaan siitä. Mihinkään ei ole pakko päästä vaan meille matka on määränpää :)
Kiiruliirun kohtalo
Taas on kulunut yli puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksesta, mutta se taitaa olla tämän blogin ideakin. Ei mitään päivänpolttavia pikkupäivityksiä vaan kunnolla isoja asioita jos jotain.
Viime kirjoituksessa jo kerroin miten paljon Kiran tilanne mietitytti. En kertakaikkiaan saanut rauhaa vaan koko ajan murehdin mitä pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa tein periaatepäätöksen, että jos Kiralle löytyy joku ratkaisu, jossa se voi elää ainoana koirana omaan tahtiinsa niin se on paras. Sinnistä en aikonut luopua, koska sen olin ottanut tietoisena Kiran tilanteesta. Ja Sinni oli kehityksessään sellaisessa vaiheessa, että sen vaatimukset uuden kodin suhteen olivat paljon suuremmat kuin Kiran.
Mihinkään tuntemattomaan en Kiraa halunnut, vaan ihan pikkuhiljaa tutkailin ympärilleni jos joku ratkaisu löytyisi. Olihan Kiralla ollut koko sen elämän paljon ihailijoita ja monikin kaveri oli sanonut, että ottaisi sen milloin vain. Nyt kun kävin noita kavereita läpi niin huomasin, että moni oli jo ratkaissut Kira-kaipuun ottamalla koiran. Tai muuten elämä oli mennyt niin, ettei pikkuKinkku siihen sopinut.
Yhdellä kaverilla Kira kävi pari päivää kokeilemassa. Oli muuten ollut ihan kivaa, mutta Kira ei olisi halunnut jäädä yksin. Naapurin mummo oli laittanut päivän aikana surullisia viestejä, miten itseäkin itkettää kun hauvalla kuulostaa olevan niin kurjaa. Päätettiin sitten, että ei kiusata Kiraa enempää, ei muutos sitten ollutkaan niin helppo vaikka tutun ihmisen luokse pääsi.
Elämä jatkui ja juttelin asiasta aina välillä ihmisille. Lopulta ratkaisu löytyi lähempää ja toisaalta kauempaa kuin olin odottanut. Kiusan emännän sisko oli kaipaillut pientä, aikuista ja helppoa koiraa pitkän sairaslomansa piristykseksi. Hänellä oli iso omakotitalo, paljon aikaa ja teini-ikäinen tytär auttamassa. Ainoa vaan, että hän asuu Seinäjoella... Mutta he olivat juuri silloin täälläpäin käymässä ja käytiin Kiran kanssa esittäytymässä. Kira oli vähän vaisuna, kuten niihin aikoihin kipeytensä takia koko ajan, mutta teki silti vaikutuksen. Oli juuri sellainen hauva mitä etsittiin, ja meidän kannalta tuo koti oli juuri sellainen mitä etsittiin. Ehkä se välimatka on jotenkin kestettävissä.
Päätös syntyi hyvin nopeasti, ei sitä tarvinnut edes miettiä, tämä olisi oikein. Jo seuraavalla viikolla pakkasin kaikki Kiran tavarat autoon ja matkasimme Seinäjoen Nurmoon. Sitä ennen kävin hakemassa eroahdistuslääkettä, jotta muutos olisi tällä kertaa mahdollisimman helppo. Lisäksi viivyin kylässä pari yötä tutustuen Kiran kanssa uuteen kotiin.
Kotiin ajelin ihan yksin ja valtavan helpottuneena. Vaikka tämä ratkaisu oli monia koirapidon periaatteita vastaan: Myöhemmin tulleen koiran kuuluisi väistää jos jostakin on luovuttava. Pennun ottaessani olen sitoutunut hoitamaan sen loppuun asti tuli mitä tuli, koska mitä vaan voi tulla. Mutta silti tunsin tehneeni oikein. Jos Kira sopeutuisi tähän kotiin kuten oli vaikuttanut tapahtuvan, olisi sillä edessä hyvä ja pitkä loppuelämä. Meidän laumassa loppuelämä olisi joka tapauksessa ollut kivulias ja varmasti lyhyempi. Kira oli tuolloin kahdeksan vuotta, sillä olisi vielä monta vuotta edessä jos olosuhteet olisivat oikeat. Meillä ne eivät olleet, koska en millään voinut ajatella luopuvani kaikesta muusta koirallisesta elämästä niin pitkäksi aikaa kuin Kira vielä eläisi.
Päätöstä vahvisti vielä kun menin käymään Kiran luona reilun kuukauden kuluttua. Olimme kyllä välissä jutelleet ja kaikki tuntui menevän hyvin, mutta omin silmin sen näkeminen vakuutti minut. Olin jättänyt sinne turvonneet ja jäykän koiran, mutta vastassa oli paljon terveempi ja hyvinvoiva iloinen tyyppi! Se oli oikeasti iloinen ja nautti täysillä uusista tiluksistaan. Heikkohan se lihaskunnoltaan oli, mutta niin se tulisi aina olemaankin, ei se pysty eikä sen tarvitse liikkua sen enempää. Kuitenkin se eli ihan aktiivista elämään käyden useasti päivässä lyhyitä rauhallisia lenkkejä, pitäen huolta valtavasta pihasta ja talosta, nauttien kaikesta huomiosta ihan yksin! Kauneudesta pidetään hyvin huolta ja Kiralla on kaikin puolin oikein mukavaa. Sekin vielä, ettei sillä ole ollut mitään ongelmaa ohittaa koiria lenkillä, vaikka minä taistelin sen ongelman kanssa koko sen eliniän...
Olen nähnyt Kiraa silloin tällöin ja se ilahtuu kyllä nähdessään minut, mutta kyllä se silti tietää ketkä ovat sen omia ihmisiä nykyään. Kesällä 2010 se oli meillä pari viikkoa hoidossa. Ja edelleen vahvistui tieto siitä missä on Kiran parasta olla. Se ei edes halunnut tulla autooni kun huomasi Sinnin siellä. Jouduin sen väkisin ottamaan mukaani. Ensimmäisen viikon se vaan mökötti sängyn alla vaikka kuinka yritin järjestää sille hyvät oltavat. Tokalla viikolla se vähän piristyi ja oli sosiaalisempi, mutta jouduin koko ajan vahtimaan ettei Sinni mene liian lähelle. Kaiken kruunasi se, että Kira sai pissatulehduksen meillä! Ikinä en ole sellaista koirillani tavannut, mutta nyt nähtiin sekin.
Ihaninta oli kun Kira haettiin takaisin kotiin ja oli ratketa riemusta nähdessään omat ihmisensä. Se kävi kyllä moikkaamassa minua kun pyysin, mutta liimautui sinne jalkoihin, ettei häntä enää jätettäisi. Sen koommin totesimme, että ei kannata Kiran tulla meille hoitoon. Kiralla on nyt oma uusi juuri sopiva koti ja ihanat ihmisensä ja olen todella tyytyväinen, että saatoin heidät yhteen. Tietenkin ikävöin hassua pientä öhinäleijonaani, mutta asiat menivät niin kuin menivät. On ihanaa tietää, että tällä kertaa loppu on hyvin. Kira elää ja voi hyvin, sairas koira löysi olosuhteet, joissa voi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän.
Viime kirjoituksessa jo kerroin miten paljon Kiran tilanne mietitytti. En kertakaikkiaan saanut rauhaa vaan koko ajan murehdin mitä pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa tein periaatepäätöksen, että jos Kiralle löytyy joku ratkaisu, jossa se voi elää ainoana koirana omaan tahtiinsa niin se on paras. Sinnistä en aikonut luopua, koska sen olin ottanut tietoisena Kiran tilanteesta. Ja Sinni oli kehityksessään sellaisessa vaiheessa, että sen vaatimukset uuden kodin suhteen olivat paljon suuremmat kuin Kiran.
Mihinkään tuntemattomaan en Kiraa halunnut, vaan ihan pikkuhiljaa tutkailin ympärilleni jos joku ratkaisu löytyisi. Olihan Kiralla ollut koko sen elämän paljon ihailijoita ja monikin kaveri oli sanonut, että ottaisi sen milloin vain. Nyt kun kävin noita kavereita läpi niin huomasin, että moni oli jo ratkaissut Kira-kaipuun ottamalla koiran. Tai muuten elämä oli mennyt niin, ettei pikkuKinkku siihen sopinut.
Yhdellä kaverilla Kira kävi pari päivää kokeilemassa. Oli muuten ollut ihan kivaa, mutta Kira ei olisi halunnut jäädä yksin. Naapurin mummo oli laittanut päivän aikana surullisia viestejä, miten itseäkin itkettää kun hauvalla kuulostaa olevan niin kurjaa. Päätettiin sitten, että ei kiusata Kiraa enempää, ei muutos sitten ollutkaan niin helppo vaikka tutun ihmisen luokse pääsi.
Elämä jatkui ja juttelin asiasta aina välillä ihmisille. Lopulta ratkaisu löytyi lähempää ja toisaalta kauempaa kuin olin odottanut. Kiusan emännän sisko oli kaipaillut pientä, aikuista ja helppoa koiraa pitkän sairaslomansa piristykseksi. Hänellä oli iso omakotitalo, paljon aikaa ja teini-ikäinen tytär auttamassa. Ainoa vaan, että hän asuu Seinäjoella... Mutta he olivat juuri silloin täälläpäin käymässä ja käytiin Kiran kanssa esittäytymässä. Kira oli vähän vaisuna, kuten niihin aikoihin kipeytensä takia koko ajan, mutta teki silti vaikutuksen. Oli juuri sellainen hauva mitä etsittiin, ja meidän kannalta tuo koti oli juuri sellainen mitä etsittiin. Ehkä se välimatka on jotenkin kestettävissä.
Päätös syntyi hyvin nopeasti, ei sitä tarvinnut edes miettiä, tämä olisi oikein. Jo seuraavalla viikolla pakkasin kaikki Kiran tavarat autoon ja matkasimme Seinäjoen Nurmoon. Sitä ennen kävin hakemassa eroahdistuslääkettä, jotta muutos olisi tällä kertaa mahdollisimman helppo. Lisäksi viivyin kylässä pari yötä tutustuen Kiran kanssa uuteen kotiin.
Kotiin ajelin ihan yksin ja valtavan helpottuneena. Vaikka tämä ratkaisu oli monia koirapidon periaatteita vastaan: Myöhemmin tulleen koiran kuuluisi väistää jos jostakin on luovuttava. Pennun ottaessani olen sitoutunut hoitamaan sen loppuun asti tuli mitä tuli, koska mitä vaan voi tulla. Mutta silti tunsin tehneeni oikein. Jos Kira sopeutuisi tähän kotiin kuten oli vaikuttanut tapahtuvan, olisi sillä edessä hyvä ja pitkä loppuelämä. Meidän laumassa loppuelämä olisi joka tapauksessa ollut kivulias ja varmasti lyhyempi. Kira oli tuolloin kahdeksan vuotta, sillä olisi vielä monta vuotta edessä jos olosuhteet olisivat oikeat. Meillä ne eivät olleet, koska en millään voinut ajatella luopuvani kaikesta muusta koirallisesta elämästä niin pitkäksi aikaa kuin Kira vielä eläisi.
Päätöstä vahvisti vielä kun menin käymään Kiran luona reilun kuukauden kuluttua. Olimme kyllä välissä jutelleet ja kaikki tuntui menevän hyvin, mutta omin silmin sen näkeminen vakuutti minut. Olin jättänyt sinne turvonneet ja jäykän koiran, mutta vastassa oli paljon terveempi ja hyvinvoiva iloinen tyyppi! Se oli oikeasti iloinen ja nautti täysillä uusista tiluksistaan. Heikkohan se lihaskunnoltaan oli, mutta niin se tulisi aina olemaankin, ei se pysty eikä sen tarvitse liikkua sen enempää. Kuitenkin se eli ihan aktiivista elämään käyden useasti päivässä lyhyitä rauhallisia lenkkejä, pitäen huolta valtavasta pihasta ja talosta, nauttien kaikesta huomiosta ihan yksin! Kauneudesta pidetään hyvin huolta ja Kiralla on kaikin puolin oikein mukavaa. Sekin vielä, ettei sillä ole ollut mitään ongelmaa ohittaa koiria lenkillä, vaikka minä taistelin sen ongelman kanssa koko sen eliniän...
Olen nähnyt Kiraa silloin tällöin ja se ilahtuu kyllä nähdessään minut, mutta kyllä se silti tietää ketkä ovat sen omia ihmisiä nykyään. Kesällä 2010 se oli meillä pari viikkoa hoidossa. Ja edelleen vahvistui tieto siitä missä on Kiran parasta olla. Se ei edes halunnut tulla autooni kun huomasi Sinnin siellä. Jouduin sen väkisin ottamaan mukaani. Ensimmäisen viikon se vaan mökötti sängyn alla vaikka kuinka yritin järjestää sille hyvät oltavat. Tokalla viikolla se vähän piristyi ja oli sosiaalisempi, mutta jouduin koko ajan vahtimaan ettei Sinni mene liian lähelle. Kaiken kruunasi se, että Kira sai pissatulehduksen meillä! Ikinä en ole sellaista koirillani tavannut, mutta nyt nähtiin sekin.
Ihaninta oli kun Kira haettiin takaisin kotiin ja oli ratketa riemusta nähdessään omat ihmisensä. Se kävi kyllä moikkaamassa minua kun pyysin, mutta liimautui sinne jalkoihin, ettei häntä enää jätettäisi. Sen koommin totesimme, että ei kannata Kiran tulla meille hoitoon. Kiralla on nyt oma uusi juuri sopiva koti ja ihanat ihmisensä ja olen todella tyytyväinen, että saatoin heidät yhteen. Tietenkin ikävöin hassua pientä öhinäleijonaani, mutta asiat menivät niin kuin menivät. On ihanaa tietää, että tällä kertaa loppu on hyvin. Kira elää ja voi hyvin, sairas koira löysi olosuhteet, joissa voi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän.
tiistai 2. helmikuuta 2010
Sivuloikka toiseen laumaan: Kiusa
Kiusamaaria kauhukakara ja maailmanomistaja. Koko maiseman valaiseva aurinkoinen persoona. Näin Kiun ensimmäisen kerran keväällä '06 Ojangossa. Se oli ehkä kolmikuinen pentumutiainen, ei tosiaan mikään pallero, vaan jo silloin pelkkää suorituskykyä ja rohkeutta. Se ihan muitta mutkitta hyppäsi epämääräisenä heiluvan n. 70 cm korkean kenttien väliaidan yli. Lelu nyt sattu lentämään aidan viereen ja siinä matkalla voi ihan hyvin loikkia sivuttain aidan toiselle puolelle. Hullu lapsi, täynnä iloa ja energiaa, omisti koko maailman ja pystyi mihin vaan.
Kiusasta kasvoi yhtä hieno otus kuin pentuna saattoi povata. Tosin paljon siihen meni aikaa, taitoa ja kärsivällisyyttä. Siksi se jäikin kasvattajalle, niin haastava luonne ei olisi sopinut harrastamaan ja kisaamaan pikaisesti himoavalle. Onnekseni tämä kasvattaja on kouluttajani, taitava, viisas ja kärsivällinen ja ennen kaikkea säännöllisesti tapaamani henkilö :) Sain siis seurata Kiusan kasvua ja sivusta ihailla sitä mieletöntä asennetta ja intoa työhön. Ja taas pitää mainita: sitä aurinkoa, mikä Kiusan sisällä on, miten voi joku olento olla niin positiivinen ja täynnä iloa, aina.
En enää muista miksi, mutta eräissä treeneissä '08 keväällä tein radan Kiusan kanssa. Olin hinkannut radan täydelliseksi ensin Piipan kanssa ja kuviot olivat päivän selvät. Sitten vaan Kiusa lähtöön ja radalle. Piipan ohjaus sopi Kiusalle ja kaikki meni nappiin, en ollut ikinä tehnyt niin makeeta rataa. Siitä jäi niin huima fiilis, että se ei unohdu koskaan. Se oli hieno kokeilu, tulos oli yhtä yllättävä varmasti kaikille, taisi olla eka kerta kun Kiusa teki vieraan kanssa. Se nyt kuitenkin jäi siihen, pidetään vierailut vierailuina ja pysytään vaan omissa laumoissamme.
Sittemmin sattui kaikkea. Piippa kuoli, Pompan kanssa oli kiire, Kiran kanssa tehtiin mitä pystyttiin, eli aika vähän. Alkuvuodesta '09 Kiusa tarvitsi hoitopaikkaa viikoksi ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Se on kuitenkin erittäin laumasidonnainen ja omistautuva koira, joka ei todellakaan lähden kenen vaan matkaan, saati, että tekisi vieraalle yhtään mitään. Eikä se ollut ollut koskaan kenelläkään hoidossa. Edessä saattoi olla aika hankala ja turhauttava viikko, mutta halusin niin kovasti tutustua Kiusaan, etten sitä kummemmin surrut.
Tuo viikko ei ollut helppo, Kiusa oli sitä mieltä, että lähtee samantien litomaan jos saa mahdollisuuden. Ulkona kulki innottomana ja sisällä vinkui ovella. Minä en olisi voinut vähempää kiinnostaa sitä. Mikään perinteinen lahjonta, kiristys tai uhkailu ei tepsinyt, ei sillä, että noilla jälkimmäisillä siitä muutenkaan mitään irti saisi. Viikon päätteeksi oltiin kuitenkin edistytty ja saatoin pitää Kiusaa irti ja se tuli luokse ja teki kaiken mitä pyysin. Ei niin, että olisin omannut jotain auktoriteettia, mutta tulimme toimeen.
Siitä se sitten lähti. Aloin käymään treeneissä Kiusan kanssa. Jo silloin samana keväänä otin Kiusan mukaan Pomppa-retkille ja kisasinkin sen kanssa. Kaikki yhdessä tekeminen ja erityisesti retkillä vietetyt viikonloput paransivat suhdetta ja tunsin tämän äärimmäisen ja voimakkaan tyypin koko ajan paremmin.
Silti oli ongelmia, ei tommosen maailmanomistajan käskijäksi tai edes kaveriksi ruveta noin vaan. Muu elämä sujui kyllä jo ihan hyvin mutta ongelmat tuli esiin agiradalla. Suurin ongelma oli lähtö, yksioikoinen ja ehdoton koira oli päättänyt, että lähtöön hän ei jää. Sitä treenattiin vaikka millä tavoin, mutta aina tunnuttiin palaavaan lähtöruutuun. Jos oli vähänkin pidempi väli ettei nähty, niin kaikki unohtui. Ymmärrettävää sinänsä.
Syksyllä '09 Kiusa oli taas hoidossa pidemmän ajan. Sinä aikana käytiin treenaamassa monta kertaa ja neuvoteltiin tästä lähtöasiasta varsin paljon. Ja se alkoi sujumaan. Sen jälkeen pidin huolen, että pääsimme tarpeeksi usein virkistämään muistia ja päätin, että tästä lähtien lähdöt onnistuvat. Joulun aikaan oli pitkä tauko ja olin hiukan epäileväinen kun edessä oli Eckerön kisat heti vuodenvaihteen jälkeen. Mutta treenit meni ihan hyvin ja kävin ottamassa parit lähdöt epävirallisissa kisoissa. Siellä viimeistään kirkastui, että asiasta ei neuvotella vaan lähtö tehdään niin kuin minä haluan, tai ei ollenkaan.
Tähän mennessä olimme saaneet yhden entuudestaan Kiusalla olleen nollan lisäksi kaikki tulokset yhtä nollaa vaille kolmosiin. Kaikki lentävillä lähdöillä ja hihassa roikkuvan koiran kanssa :) Nyt ei enää roikuta, eikä lennetä, lähdöissä. Näillä mietteillä oltiin Eckerössä. Ensimmäisellä radalla Kiusa jäi kyllä hienosti, mutta karkasi silti ennen aikojaan, eihän siitä mitään tullut. Toisella radalla teimme ensimmäisen oikeasti hallitun ja kunnollisen lähdön koko yhteisellä kisaurallamme. Rata oli sitten muutenkin parasta mitä ikinä olemme tehneet. Yksi pienenpieni tulkintavirhe ja hylky sieltä tuli. Ei se mitään. Suurin peikko oli nyt voitettu!! Enää koko muu ohjaus kuntoon tällaisen äärimmäisen nopean ja nopeasti reagoivan koiran kanssa, ihan pikku juttu.
Se viimeinen nolla tuli kaksi viikkoa myöhemmin Kemistä. Ja tässä sitä nyt ollaan, kolmosissa taas, oikeita kilpailijoita. Hienointa on se, että viimein saavutimme Kiusan kanssa yhteisymmärryksen, niin, että radalle mennään yhdessä. Ei sitä voi sen paremmin sanoa, me yhdessä.
Iso urakka on takana, loputtomat mahdollisuudet edessä. Lainakoirailu on vaikeaa ja monimutkaista. Saati ettei itse lainakoira olisi vähintäänkin haastava. Ainakin ohjattava. Mutta muuten ei oikeastaan, arjessa se on tottelevaisin ja helpoin koira mitä olen nähnyt. Muista koirista se ei tosin perusta ja siksi omien koirien olot eivät ole kovin kivat kun Kiusa-jyräraketti on hoidossa. Varsinkin kun ne ovat Sinnin kanssa yhtä teräviä ja epävarmoja toistensa tulkitsemisessa. Siksipä en yleensä niitä juuri pidäkään yhdessä vaan kaikki aktiiviset ajat ollaan erikseen, lepäillä voidaan sentään samoissa tiloissa. Ja kyllä ne nyt Sinnin kasvaessa pikkuhiljaa yhä paremmin tulevat toimeen.
Kira sen sijaan tuntee liian usein jäävänsä jalkoihin, pelkästään Sinninkin kanssa. Ja sen suhteen joudun koko ajan miettimään mikä on koiranomistamisen etiikka. Milloin koira on liian kipeä? Miten paljon on kohtuullista joustaa koiran vaivojen mukaan? Miten paljon on oikeus toimia omien mieltymysten mukaan vaikka se on koiralle haitallista? Ovatko koirat meitä varten vai me koiria varten? Totuus on, että Kira olisi onnellisin ainoana koirana tai jonkun todella rauhallisen koiran kaverina, mutta minun koiranani. Ja minä taas en ole onnellinen pelkästään Kiran kanssa. Kyllä minä haluan harrastaa. Onneksi on tämä mahdollisuus tehdä Kiusan kanssa ja nauttia sen ylitsepursuavasta elämänilosta ja energiasta. Kiusan ansiosta Sinnilläkään ei ole nyt niin kovia paineita muuttua heti harrastuskoiraksi vaan se saa kypsyä rauhassa, kuten sille selvästi sopii.
Kiusasta kasvoi yhtä hieno otus kuin pentuna saattoi povata. Tosin paljon siihen meni aikaa, taitoa ja kärsivällisyyttä. Siksi se jäikin kasvattajalle, niin haastava luonne ei olisi sopinut harrastamaan ja kisaamaan pikaisesti himoavalle. Onnekseni tämä kasvattaja on kouluttajani, taitava, viisas ja kärsivällinen ja ennen kaikkea säännöllisesti tapaamani henkilö :) Sain siis seurata Kiusan kasvua ja sivusta ihailla sitä mieletöntä asennetta ja intoa työhön. Ja taas pitää mainita: sitä aurinkoa, mikä Kiusan sisällä on, miten voi joku olento olla niin positiivinen ja täynnä iloa, aina.
En enää muista miksi, mutta eräissä treeneissä '08 keväällä tein radan Kiusan kanssa. Olin hinkannut radan täydelliseksi ensin Piipan kanssa ja kuviot olivat päivän selvät. Sitten vaan Kiusa lähtöön ja radalle. Piipan ohjaus sopi Kiusalle ja kaikki meni nappiin, en ollut ikinä tehnyt niin makeeta rataa. Siitä jäi niin huima fiilis, että se ei unohdu koskaan. Se oli hieno kokeilu, tulos oli yhtä yllättävä varmasti kaikille, taisi olla eka kerta kun Kiusa teki vieraan kanssa. Se nyt kuitenkin jäi siihen, pidetään vierailut vierailuina ja pysytään vaan omissa laumoissamme.
Sittemmin sattui kaikkea. Piippa kuoli, Pompan kanssa oli kiire, Kiran kanssa tehtiin mitä pystyttiin, eli aika vähän. Alkuvuodesta '09 Kiusa tarvitsi hoitopaikkaa viikoksi ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Se on kuitenkin erittäin laumasidonnainen ja omistautuva koira, joka ei todellakaan lähden kenen vaan matkaan, saati, että tekisi vieraalle yhtään mitään. Eikä se ollut ollut koskaan kenelläkään hoidossa. Edessä saattoi olla aika hankala ja turhauttava viikko, mutta halusin niin kovasti tutustua Kiusaan, etten sitä kummemmin surrut.
Tuo viikko ei ollut helppo, Kiusa oli sitä mieltä, että lähtee samantien litomaan jos saa mahdollisuuden. Ulkona kulki innottomana ja sisällä vinkui ovella. Minä en olisi voinut vähempää kiinnostaa sitä. Mikään perinteinen lahjonta, kiristys tai uhkailu ei tepsinyt, ei sillä, että noilla jälkimmäisillä siitä muutenkaan mitään irti saisi. Viikon päätteeksi oltiin kuitenkin edistytty ja saatoin pitää Kiusaa irti ja se tuli luokse ja teki kaiken mitä pyysin. Ei niin, että olisin omannut jotain auktoriteettia, mutta tulimme toimeen.
Siitä se sitten lähti. Aloin käymään treeneissä Kiusan kanssa. Jo silloin samana keväänä otin Kiusan mukaan Pomppa-retkille ja kisasinkin sen kanssa. Kaikki yhdessä tekeminen ja erityisesti retkillä vietetyt viikonloput paransivat suhdetta ja tunsin tämän äärimmäisen ja voimakkaan tyypin koko ajan paremmin.
Silti oli ongelmia, ei tommosen maailmanomistajan käskijäksi tai edes kaveriksi ruveta noin vaan. Muu elämä sujui kyllä jo ihan hyvin mutta ongelmat tuli esiin agiradalla. Suurin ongelma oli lähtö, yksioikoinen ja ehdoton koira oli päättänyt, että lähtöön hän ei jää. Sitä treenattiin vaikka millä tavoin, mutta aina tunnuttiin palaavaan lähtöruutuun. Jos oli vähänkin pidempi väli ettei nähty, niin kaikki unohtui. Ymmärrettävää sinänsä.
Syksyllä '09 Kiusa oli taas hoidossa pidemmän ajan. Sinä aikana käytiin treenaamassa monta kertaa ja neuvoteltiin tästä lähtöasiasta varsin paljon. Ja se alkoi sujumaan. Sen jälkeen pidin huolen, että pääsimme tarpeeksi usein virkistämään muistia ja päätin, että tästä lähtien lähdöt onnistuvat. Joulun aikaan oli pitkä tauko ja olin hiukan epäileväinen kun edessä oli Eckerön kisat heti vuodenvaihteen jälkeen. Mutta treenit meni ihan hyvin ja kävin ottamassa parit lähdöt epävirallisissa kisoissa. Siellä viimeistään kirkastui, että asiasta ei neuvotella vaan lähtö tehdään niin kuin minä haluan, tai ei ollenkaan.
Tähän mennessä olimme saaneet yhden entuudestaan Kiusalla olleen nollan lisäksi kaikki tulokset yhtä nollaa vaille kolmosiin. Kaikki lentävillä lähdöillä ja hihassa roikkuvan koiran kanssa :) Nyt ei enää roikuta, eikä lennetä, lähdöissä. Näillä mietteillä oltiin Eckerössä. Ensimmäisellä radalla Kiusa jäi kyllä hienosti, mutta karkasi silti ennen aikojaan, eihän siitä mitään tullut. Toisella radalla teimme ensimmäisen oikeasti hallitun ja kunnollisen lähdön koko yhteisellä kisaurallamme. Rata oli sitten muutenkin parasta mitä ikinä olemme tehneet. Yksi pienenpieni tulkintavirhe ja hylky sieltä tuli. Ei se mitään. Suurin peikko oli nyt voitettu!! Enää koko muu ohjaus kuntoon tällaisen äärimmäisen nopean ja nopeasti reagoivan koiran kanssa, ihan pikku juttu.
Se viimeinen nolla tuli kaksi viikkoa myöhemmin Kemistä. Ja tässä sitä nyt ollaan, kolmosissa taas, oikeita kilpailijoita. Hienointa on se, että viimein saavutimme Kiusan kanssa yhteisymmärryksen, niin, että radalle mennään yhdessä. Ei sitä voi sen paremmin sanoa, me yhdessä.
Iso urakka on takana, loputtomat mahdollisuudet edessä. Lainakoirailu on vaikeaa ja monimutkaista. Saati ettei itse lainakoira olisi vähintäänkin haastava. Ainakin ohjattava. Mutta muuten ei oikeastaan, arjessa se on tottelevaisin ja helpoin koira mitä olen nähnyt. Muista koirista se ei tosin perusta ja siksi omien koirien olot eivät ole kovin kivat kun Kiusa-jyräraketti on hoidossa. Varsinkin kun ne ovat Sinnin kanssa yhtä teräviä ja epävarmoja toistensa tulkitsemisessa. Siksipä en yleensä niitä juuri pidäkään yhdessä vaan kaikki aktiiviset ajat ollaan erikseen, lepäillä voidaan sentään samoissa tiloissa. Ja kyllä ne nyt Sinnin kasvaessa pikkuhiljaa yhä paremmin tulevat toimeen.
Kira sen sijaan tuntee liian usein jäävänsä jalkoihin, pelkästään Sinninkin kanssa. Ja sen suhteen joudun koko ajan miettimään mikä on koiranomistamisen etiikka. Milloin koira on liian kipeä? Miten paljon on kohtuullista joustaa koiran vaivojen mukaan? Miten paljon on oikeus toimia omien mieltymysten mukaan vaikka se on koiralle haitallista? Ovatko koirat meitä varten vai me koiria varten? Totuus on, että Kira olisi onnellisin ainoana koirana tai jonkun todella rauhallisen koiran kaverina, mutta minun koiranani. Ja minä taas en ole onnellinen pelkästään Kiran kanssa. Kyllä minä haluan harrastaa. Onneksi on tämä mahdollisuus tehdä Kiusan kanssa ja nauttia sen ylitsepursuavasta elämänilosta ja energiasta. Kiusan ansiosta Sinnilläkään ei ole nyt niin kovia paineita muuttua heti harrastuskoiraksi vaan se saa kypsyä rauhassa, kuten sille selvästi sopii.
Uusi lehti meidän lauman tarinassa: Sinni
Pikku Tinnitänninen, mahdottoman hassu ja omituinen otus. Pumivauva Karvakorvan Fröökynä. Sinni syntyi 22.3.2009, eli yhdeksän päivää vajaa yhdeksän vuotta Piipan jälkeen. Olin silloin Kuopiossa Pomppa-retkellä, oli hillittömän kaunis keväinen viikonloppu ja oli ihanaa saada viestejä synnytyksen edetessä. Kaikki meni hienosti, vaikka yksi pentu taisi ilmestyä laatikkoon vielä synnytyksen loputtua. Tämä kertoo siis siitä kuinka upeasti mammakoira hoiti hommansa. Se sai synnytettyä yhden pennun silmä kovana laatikon reunalla päivystävän kasvattajan huomaamatta.. Alun perin pentuja oli 4 poikaa ja 3 tyttöä, mutta myöhemmässä laskennassa tosiaan poikia olikin 5.
Tämä pentue tuli oleva mun uuden koiran lähtökohta. Pahassa koiravajeessa ja pitkään eri vaihtoehtoja seuranneena olin vaan päättänyt, että tämä ei jahkaamalla parane. Parasta ottaa jos tarjolla on. Ja olihan tässä vanhemmilla speksit kunnossa terveyden suhteen ja luonteetkin tarpeeksi hyvät, sen kun selvää sain. En tosin kauheasti jaksanut paneutua, kun tiesin, että silti osaisin jahkata loputtomiin. Tasapainoisia, iloisia ja sosiaalisia olivat ainakin, hermot kunnossa ja viettiä vähintään normaalimäärä. Eikun odottamaan mitä näistä pötkylöistä tulee.
Selvää oli, että tyttö tulee meille. Urospumilla on liian iso riski kasvaa pikkumaksiksi. Vaihtoehtoja siis kolme, joista yksi ihan pienestä asti pentueen jätti, kaksi taas sitä toista ääripäätä. Kaksiviikkoisena menin ensimmäisen kerran katsomaan ja väkisinhän jo sillon alkaa arvottamaan pentuja, vaikka se ei yhtään järkevää olekaan. Sitä yrittää niin kovasti heti ensi hetkestä alkaen nähdä jotain merkkejä: "kuka noista on se mun". Laittaa pikku pennuille valtavat paineet, niistä jonkun pitäisi jollain mystisellä merkillä heti ilmaista ikuinen ja loputon side muhun. Ihme satumaailmassa sitä elää, vaikka järjellä tietää sen älyttömäksi, siitä ei pääse irti.
Oikeasti ne merkit on semmosia, mitkä keksitään sitten jälkeenpäin. Niin kuin Sinnistä voi nyt sanoa, että kyllä mä sillon ekalla kerralla jo päätin, että toi se on. Se oli se kaikkein pienin ja juuri sitä halusin pitää sylissä vaikka se haukotteli kovasti ja yritti kertoa, että päästä jo takas mamman turvaan. Ei siihen päätökseen taidettu tarvita mitään muuta kuin mun tarve päättää. Tässä tapauksessa näennäinen päätöksen syy oli pennun koko suhteessa muihin. Mähän halusin varman medin, eli mitä pienempi sitä parempi.
Eihän se ollut fiksua noin lukkiutua yhteen pentuun jo tossa vaiheessa. Ja hirmuisissa mietteissä meni koko pentuaika. Vietin tosi paljon aikaa pentujen kanssa ja koko ajan koitin taikauskoisena vastaanottaa niitä merkkejä. Ei semmosista pennuista oikeasti näe eroja ennen kun kuuden viikon iässä. Ja tasasia ne oli mun silmään sillonkin. No ulkonäössä tietysti oli eroa, Sinnillä oli tosi huono karva, joka povaa hyvää aikuiskarvaa, siinä oli merkkejä jotka viittas sen kasvavan hopeanharmaaksi. Toinen pikkutyttö oli tulossa mustaksi ja karva oli pehmeämpi ja siistimpi. Mutta Sinni oli ehdottomasti söpömpi ja mitä vaaleampi sen parempi.
Luoteesta ei saanut tolkkua edes kuuden viikon rajapyykin jälkeen. Mikään maailmanvalloittajatyyppi ei siis ollu kyseessä. Kaikkein ihanin luonne oli eräällä kikkarapää pojalla, joka oli lähdössä Unkariin. Tosin oliko sekin ihastuminen seurausta siitä, kun tiesi että tuota nyt ei ainakaan saa. Sitä ei siis tarvinnut kyseenalaistaa. Pentutestissäkään ei paljastunut mitään, ainakaan päätöstä helpottavaa. Paljastui kyllä, että se isoin tyttö oli kaikkien reippain ja tasapainoisin. Toinen pikkunen vähän hysteerinen ja ylivilkas. Sinni taas suhteellisen passiivinen, mutta sillä huonolla tavalla, eli sulkeakseen pahan maailman ulkopuolelle. Leikki se kuitenkin reippaasti ja selvisi kaikesta edes jotenkin, se tilanne vaan oli sille liikaa.
Kaikkien omituisten pohdintojen ja muutaman rankankin puhelun jälkeen, päätin sitten ottaa Sinnin. Me oltiin jo ihastuttu, ainakin ajatukseen pennusta ja ihanasta kesästä sen kanssa. Ja oli luonne sitten mitä tahansa, niin ei se kokeilematta selviä. Sitäpaitsi sehän muokkautuu vielä vaikka kuinka iän ja yhteiselon myötä. Halusin tosin pitää sen mammansa hoivissa niin pitkään kun mahdollista, jotta se saisi kaiken sen turvan ja tuen mitä voi. Ei se paljoa ollut, kahdeksanviikkoisena Törppö haettiin kotiin.
Ja hän ei olisi halunnut!! Se huusi koko matkan ja yritti kiivetä sylistä pään päälle tai niin ylös kun ikinä voi, jossain ylhäällä tuntui olevan turva. Niskan taakse se rauhottui aina välillä. Mutta järkytys ei hälvennyt, ei seuraavaan pariin viikkoon, ei millään. Joka aamu herättiin uudestaan tähän hirveään maailmaan ja alotettiin alusta tottuminen tilanteeseen. Vasta yli viikon meidän yksiössä asuttuaan Sinni poistui oma-alotteisesti olkkarin matolta ja kävi jopa kurkkimassa vessaan. Sitä en edes muista millon sen mielestä ulkoilu olisi alkanut olla kivaa. Edes tossa ihan oven edessä suojaisessa pusikossa.
Nyt Sinni on jo kymmenen kuukautta. Ja valtavan rakas. Koko ajan, kaikesta huolimatta, se on ollu äärimmäisen kiintymystä herättävä. Se on meidän Sinni, hassu, hölmö, viksu ja syötävän söpö. Isoa siitä ei tosiaan tullu, nyt on jo ekat juoksut eletty. Tyypillä on säkäkorkeus jossain 38 cm hujakoilla ja painoa toivottavasti sen 7 kg. Kotona se on tietysti liikkunut reippaasti jo pitkään ja tuo oven edessä oleva pusikko on ollut sen omaisuutta ties kuinka kauan.
Agilityä on aloiteltu penturyhmässä. Tosin siinä on ollut haastetta kun treenejä ei nyt talvella ole voitu pitää ollenkaan. Ja silloin kun säät vielä oli hyviä, oli mulla tietysti aina menoja treenien aikaan.. Sitten kun harvoin päästiin paikalle, meni aika ja energia pääasiassa siihen, että Sinnin fiilis saataisiin oikeaksi. Sinni ei tainnut olla niitä, joiden kanssa kannattaa alottaa mitään järkevää treenausta ihan pennusta asti. Tokossakin käytiin samalla mentaliteetilla, tosin sillä erolla, että siellä oli vain pumeja ja niiden joukossa Sinni on aina kotonaan. Sitten nekin treenit jäi väliin ainaisten työmenojen takia. Mutta siinä me oltiin hyviä, vaikka pikkuhurja oli syödä mun sormet ja tappaa tärykalvot.
Niin, ääntä tuossa pienessä otuksessa riittää. Haukkukynnys on erittäin matala, ihan kaikelle poikkeavalle pitää haukkua kun sen huomaa. Poikkeavaa on siis kaikki liikkuva tai elollisen oloinen näköpiirissä. Haukku ei välttämättä johdu pelosta, se on vaan ensireaktio, refleksi. Mutta on siinä epävarmuuttakin varmasti, parempi haukkua kaikelle, ihan varmuuden vuoksi.
Epävarmuutta on myös muiden koirien kanssa olemisessa. Sinnillä on aika köyhät taidot koirakielessä ja se on aivan varma, että kaikki ovat olemassa vain tappaakseen sen. Muutama kaveri sillä on, ikikilttejä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella Sinnin konsertin aina ennen kuin leikki alkaa. Niin ja pumit on tietysti asia erikseen, ne on aina ihania ja luotettavia.
En vielä tiedä mitä Sinnistä tulee tai mitä meistä tulee koirakkona. Enkä kauheasti haluakaan ennustaa sellaista. Aika näyttää. On Sinnillä vauhtia ja asennetta ja intoa varmasti vaikka kuinka. Pitää vaan taata sille suotuisat olosuhteet niiden esiintuomiseen. Pääasiassa keskitymme nyt vain nauttimaan kaikesta siitä mikä on kivaa ja haastamaan rajoja siinä sivussa silleen sopivasti. Kyllähän tuo on kehittynytkin koko ajan ja minä olen oppinut mitä kannattaa tehdä. Opittavaa on vielä kokonainen pumielämä, mutta olen varma, että siitä tulee hieno taival.
Tämä pentue tuli oleva mun uuden koiran lähtökohta. Pahassa koiravajeessa ja pitkään eri vaihtoehtoja seuranneena olin vaan päättänyt, että tämä ei jahkaamalla parane. Parasta ottaa jos tarjolla on. Ja olihan tässä vanhemmilla speksit kunnossa terveyden suhteen ja luonteetkin tarpeeksi hyvät, sen kun selvää sain. En tosin kauheasti jaksanut paneutua, kun tiesin, että silti osaisin jahkata loputtomiin. Tasapainoisia, iloisia ja sosiaalisia olivat ainakin, hermot kunnossa ja viettiä vähintään normaalimäärä. Eikun odottamaan mitä näistä pötkylöistä tulee.
Selvää oli, että tyttö tulee meille. Urospumilla on liian iso riski kasvaa pikkumaksiksi. Vaihtoehtoja siis kolme, joista yksi ihan pienestä asti pentueen jätti, kaksi taas sitä toista ääripäätä. Kaksiviikkoisena menin ensimmäisen kerran katsomaan ja väkisinhän jo sillon alkaa arvottamaan pentuja, vaikka se ei yhtään järkevää olekaan. Sitä yrittää niin kovasti heti ensi hetkestä alkaen nähdä jotain merkkejä: "kuka noista on se mun". Laittaa pikku pennuille valtavat paineet, niistä jonkun pitäisi jollain mystisellä merkillä heti ilmaista ikuinen ja loputon side muhun. Ihme satumaailmassa sitä elää, vaikka järjellä tietää sen älyttömäksi, siitä ei pääse irti.
Oikeasti ne merkit on semmosia, mitkä keksitään sitten jälkeenpäin. Niin kuin Sinnistä voi nyt sanoa, että kyllä mä sillon ekalla kerralla jo päätin, että toi se on. Se oli se kaikkein pienin ja juuri sitä halusin pitää sylissä vaikka se haukotteli kovasti ja yritti kertoa, että päästä jo takas mamman turvaan. Ei siihen päätökseen taidettu tarvita mitään muuta kuin mun tarve päättää. Tässä tapauksessa näennäinen päätöksen syy oli pennun koko suhteessa muihin. Mähän halusin varman medin, eli mitä pienempi sitä parempi.
Eihän se ollut fiksua noin lukkiutua yhteen pentuun jo tossa vaiheessa. Ja hirmuisissa mietteissä meni koko pentuaika. Vietin tosi paljon aikaa pentujen kanssa ja koko ajan koitin taikauskoisena vastaanottaa niitä merkkejä. Ei semmosista pennuista oikeasti näe eroja ennen kun kuuden viikon iässä. Ja tasasia ne oli mun silmään sillonkin. No ulkonäössä tietysti oli eroa, Sinnillä oli tosi huono karva, joka povaa hyvää aikuiskarvaa, siinä oli merkkejä jotka viittas sen kasvavan hopeanharmaaksi. Toinen pikkutyttö oli tulossa mustaksi ja karva oli pehmeämpi ja siistimpi. Mutta Sinni oli ehdottomasti söpömpi ja mitä vaaleampi sen parempi.
Luoteesta ei saanut tolkkua edes kuuden viikon rajapyykin jälkeen. Mikään maailmanvalloittajatyyppi ei siis ollu kyseessä. Kaikkein ihanin luonne oli eräällä kikkarapää pojalla, joka oli lähdössä Unkariin. Tosin oliko sekin ihastuminen seurausta siitä, kun tiesi että tuota nyt ei ainakaan saa. Sitä ei siis tarvinnut kyseenalaistaa. Pentutestissäkään ei paljastunut mitään, ainakaan päätöstä helpottavaa. Paljastui kyllä, että se isoin tyttö oli kaikkien reippain ja tasapainoisin. Toinen pikkunen vähän hysteerinen ja ylivilkas. Sinni taas suhteellisen passiivinen, mutta sillä huonolla tavalla, eli sulkeakseen pahan maailman ulkopuolelle. Leikki se kuitenkin reippaasti ja selvisi kaikesta edes jotenkin, se tilanne vaan oli sille liikaa.
Kaikkien omituisten pohdintojen ja muutaman rankankin puhelun jälkeen, päätin sitten ottaa Sinnin. Me oltiin jo ihastuttu, ainakin ajatukseen pennusta ja ihanasta kesästä sen kanssa. Ja oli luonne sitten mitä tahansa, niin ei se kokeilematta selviä. Sitäpaitsi sehän muokkautuu vielä vaikka kuinka iän ja yhteiselon myötä. Halusin tosin pitää sen mammansa hoivissa niin pitkään kun mahdollista, jotta se saisi kaiken sen turvan ja tuen mitä voi. Ei se paljoa ollut, kahdeksanviikkoisena Törppö haettiin kotiin.
Ja hän ei olisi halunnut!! Se huusi koko matkan ja yritti kiivetä sylistä pään päälle tai niin ylös kun ikinä voi, jossain ylhäällä tuntui olevan turva. Niskan taakse se rauhottui aina välillä. Mutta järkytys ei hälvennyt, ei seuraavaan pariin viikkoon, ei millään. Joka aamu herättiin uudestaan tähän hirveään maailmaan ja alotettiin alusta tottuminen tilanteeseen. Vasta yli viikon meidän yksiössä asuttuaan Sinni poistui oma-alotteisesti olkkarin matolta ja kävi jopa kurkkimassa vessaan. Sitä en edes muista millon sen mielestä ulkoilu olisi alkanut olla kivaa. Edes tossa ihan oven edessä suojaisessa pusikossa.
Nyt Sinni on jo kymmenen kuukautta. Ja valtavan rakas. Koko ajan, kaikesta huolimatta, se on ollu äärimmäisen kiintymystä herättävä. Se on meidän Sinni, hassu, hölmö, viksu ja syötävän söpö. Isoa siitä ei tosiaan tullu, nyt on jo ekat juoksut eletty. Tyypillä on säkäkorkeus jossain 38 cm hujakoilla ja painoa toivottavasti sen 7 kg. Kotona se on tietysti liikkunut reippaasti jo pitkään ja tuo oven edessä oleva pusikko on ollut sen omaisuutta ties kuinka kauan.
Agilityä on aloiteltu penturyhmässä. Tosin siinä on ollut haastetta kun treenejä ei nyt talvella ole voitu pitää ollenkaan. Ja silloin kun säät vielä oli hyviä, oli mulla tietysti aina menoja treenien aikaan.. Sitten kun harvoin päästiin paikalle, meni aika ja energia pääasiassa siihen, että Sinnin fiilis saataisiin oikeaksi. Sinni ei tainnut olla niitä, joiden kanssa kannattaa alottaa mitään järkevää treenausta ihan pennusta asti. Tokossakin käytiin samalla mentaliteetilla, tosin sillä erolla, että siellä oli vain pumeja ja niiden joukossa Sinni on aina kotonaan. Sitten nekin treenit jäi väliin ainaisten työmenojen takia. Mutta siinä me oltiin hyviä, vaikka pikkuhurja oli syödä mun sormet ja tappaa tärykalvot.
Niin, ääntä tuossa pienessä otuksessa riittää. Haukkukynnys on erittäin matala, ihan kaikelle poikkeavalle pitää haukkua kun sen huomaa. Poikkeavaa on siis kaikki liikkuva tai elollisen oloinen näköpiirissä. Haukku ei välttämättä johdu pelosta, se on vaan ensireaktio, refleksi. Mutta on siinä epävarmuuttakin varmasti, parempi haukkua kaikelle, ihan varmuuden vuoksi.
Epävarmuutta on myös muiden koirien kanssa olemisessa. Sinnillä on aika köyhät taidot koirakielessä ja se on aivan varma, että kaikki ovat olemassa vain tappaakseen sen. Muutama kaveri sillä on, ikikilttejä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella Sinnin konsertin aina ennen kuin leikki alkaa. Niin ja pumit on tietysti asia erikseen, ne on aina ihania ja luotettavia.
En vielä tiedä mitä Sinnistä tulee tai mitä meistä tulee koirakkona. Enkä kauheasti haluakaan ennustaa sellaista. Aika näyttää. On Sinnillä vauhtia ja asennetta ja intoa varmasti vaikka kuinka. Pitää vaan taata sille suotuisat olosuhteet niiden esiintuomiseen. Pääasiassa keskitymme nyt vain nauttimaan kaikesta siitä mikä on kivaa ja haastamaan rajoja siinä sivussa silleen sopivasti. Kyllähän tuo on kehittynytkin koko ajan ja minä olen oppinut mitä kannattaa tehdä. Opittavaa on vielä kokonainen pumielämä, mutta olen varma, että siitä tulee hieno taival.
Tättädää! Täällä taas!!
Kyllä reilu 2 vuotta ihan hyvä blogin päivitysväli. Kerkiääpä tapahtua kertomisen arvoisia asioita. Kerkiää tietysti myös unohtua niitä.. Ja se on sääli, koska oli niin ihanaa palata tänne lueskelemaan menneitä, voisinpa lueskella myös näistä kahdesta vuodesta. Mutta voi niitä muistellakin. Nyt muistellaan.
Näitä kahta vuotta on ennenkaikkea leimannut Pomppa. Minä olen ollut yhtä kuin Pomppa, eli yrittäjän elämää, totaalista omistautumista, loputtomasti työtä, stressiä, kiirettä, huolta ja murhetta. Välillä vähän onnistumisiakin ja koko ajan takaraivossa tieto siitä, että nyt teen tasan sitä mitä haluan. En missään nimessä haluaisi tehdä mitään muuta. Samaan aikaa äärettömän ylpeä ja onnellinen, sekä väsynyt ja turhautunut. Eli yrittäjä.
En tiedä johtuuko tämä uppoutumisen syvyys siitä, että menetin harrastusmahdollisuudet sopivasti tiukan työputken alla. Siis kun ei ollut enää koira, jonka kanssa harrastaa, niin täytinkö tyhjiön työllä. Vai sattuiko asiat vain sopivasti. Kira kuitenkin sai elää siinä sivussa, touhuta verstaalla syksyn '08 ja reissata mukana Pomppa-retkillä ympäri Suomea kevään '09. Ja ihan kätevästi elämä meni niinkin. Kätevällä tarkoitan tässä yhteydessä omaa koiranpitämistäni, mikään muu tuskin oli niin kovin "kätevää" tuolloin..
Alkuvuodesta '09 mentiin vielä kerran lääkäriin, halusin vielä yhden mielipiteen. Halua mukavasti vauhditti eräs irtokoiratapaaminen. Kira sai päälleen kolme kertaa painavamman yllätyshyökkääjän. Hyökkääjä taisi haluta vain leikkiä, mutta pelkkä tervehdyssyöksy sai aikaan niin kovan huudon pienessä leijonassa, että leikki jäi hyvin lyhyeen. Aluksi luulin huudon olevan vain henkisesti loukkaantuneen vanhan neidin järkytystä, mutta tilanteesta poistuikin kolmijalkainen Kiiruli. Sillon pelotti ja kiukun ja harmin määrää ei voi edes kuvailla. Eli lääkäriin.
Ensin mentiin Apexiin. Siellä todettiin, että polvi on venähtänyt/revähtänyt ja jos siitä kalu halutaan, pitää se leikata. Okei, varattiin aika, vaikka kyllä hirvitti. Kannattaako leikata polvea kun koko muukin takapää on sökö. Kuinka kuntoutus onnistuu kun leikkauksen jälkeisessä täyslevossa häviää ne viimeisetkin lihakset epäkelpojen nivelten ympäriltä.. Asiaa selviteltyäni päätin perua leikkauksen ja hakea mielipiteitä vielä muualta.
Eli seuraavaksi Talviolle tutkittavaksi. Talvion kanssa käytiin polven lisäksi läpi kokonaistilanne ja selvitettiin juurta jaksain potilaan ongelmat. Kuvattiin ensitöikseen pikkuKinkku päästä varpaisiin, ja vielä pari kuvaa lisää kun ei kaikki heti onnistuneet. Siinä oli perusteellisuutta mun makuun.
Mitäs sieltä selvisikään? Ihan ensimmäineksi vastaus tähän akuuttiin polviongelmaan: Se tosiaan on jonkun sortin venähdys. Sen tapahtumista edesauttoi nivel, joka on sekunda, en edes yritä muista oikeita termejä vaan kerron mitä ymmärsin: kuopalla on liian matalat reunat pitääkseen luun pään paikoillaan. Sitä ei leikkaamalla korjata, ei näin vanhalla koiralla. Aivan kohtuuttoman suuri leikkaus ja vaikea toipuminen suhteessa tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja miksi leikattaisiin, kun samalla nivelellä on tultu ongelmitta tähän asti. Parasta on vaan antaa venähdyksen parantua ja sitten keskittyä kehittämään kunnon lihakset polven tueksi.
Selkä sitten taas.. Näiden vuosien ja kaikkien vaiheiden jälkeen oli aika ristiriitaista nähdä ihan itse kuvista, miten lantio onkin ihan normaali! Niin paljon merkitsee koiran asettelu kuvauspöydälle. Tässä kohtaa alkoi ymmärtää miten tarkkaan kannattaa valita lääkäri...
Heikko kohta on todellisuudessa ne lonkat ja erityisesti niiden epäsymmetrisyys. Näissä kuvissa oli paljon selvemmin väljyyttä kuin aikaisemmissa. Olihan siellä nivelrikkoakin jo alkanut tulemaan. Eli elämä jatkuisi nyt nivelrikkoisen koiran kanssa, unohdetaan kaikki eksoottiset selkänikamaepämuodostumat.
Siitä vaan piikillä voiteluainetta niveliin ja kotiinkin itse piikitettävää ainetta pariksi viikoksi. Se piti sentään laittaa koiran kaulaan, eikä tosiaankaan itse alettu sorkkimaan niveliä. Sen lisäksi särkylääkettä sillä mielellä, että loppu elämä eletään lääkkeillä jos niihin tarvetta on. Muuten pitäisi elää ihan normaalia elämää, antaa koiran liikkua niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mahdollisimman monipuolisesti. Tietysti hoitaa lihaskuntoa ihan normaalisti ja järkevästi ja eipä ole haittaa nivelhoitoaineista tai öljyistä. Nyt vaan siis maalaisjärjellä ja koiraa tarkkaillen niin pitkään kun reippaasti potkii.
Näin saatiin järki ja selvyys Kiran tilanteeseen ja ennenkaikkea perspektiivi tähän koiran terveydenhoitoon suhtautumiseen. Kira tulee nyt mukana niin paljon kun jaksaa, saa riemuita sillon kun huvittaa. Turha sitä on säästellä, ei niille rajotetuille ilonhetkille koskaan tule oikeaa aikaa ellei nyt anna mennä. Jos tulee kipeäksi myöhemmin, annetaan särkylääkettä ja elämä jatkuu.
Tämän uuden valaistumisen myötä päättyi yksi luku mun koirahistoriassa. Ja tähän on hyvä päättää tämä kirjotus. Seuraavassa aloitetaan sitten uusi luku :)
Näitä kahta vuotta on ennenkaikkea leimannut Pomppa. Minä olen ollut yhtä kuin Pomppa, eli yrittäjän elämää, totaalista omistautumista, loputtomasti työtä, stressiä, kiirettä, huolta ja murhetta. Välillä vähän onnistumisiakin ja koko ajan takaraivossa tieto siitä, että nyt teen tasan sitä mitä haluan. En missään nimessä haluaisi tehdä mitään muuta. Samaan aikaa äärettömän ylpeä ja onnellinen, sekä väsynyt ja turhautunut. Eli yrittäjä.
En tiedä johtuuko tämä uppoutumisen syvyys siitä, että menetin harrastusmahdollisuudet sopivasti tiukan työputken alla. Siis kun ei ollut enää koira, jonka kanssa harrastaa, niin täytinkö tyhjiön työllä. Vai sattuiko asiat vain sopivasti. Kira kuitenkin sai elää siinä sivussa, touhuta verstaalla syksyn '08 ja reissata mukana Pomppa-retkillä ympäri Suomea kevään '09. Ja ihan kätevästi elämä meni niinkin. Kätevällä tarkoitan tässä yhteydessä omaa koiranpitämistäni, mikään muu tuskin oli niin kovin "kätevää" tuolloin..
Alkuvuodesta '09 mentiin vielä kerran lääkäriin, halusin vielä yhden mielipiteen. Halua mukavasti vauhditti eräs irtokoiratapaaminen. Kira sai päälleen kolme kertaa painavamman yllätyshyökkääjän. Hyökkääjä taisi haluta vain leikkiä, mutta pelkkä tervehdyssyöksy sai aikaan niin kovan huudon pienessä leijonassa, että leikki jäi hyvin lyhyeen. Aluksi luulin huudon olevan vain henkisesti loukkaantuneen vanhan neidin järkytystä, mutta tilanteesta poistuikin kolmijalkainen Kiiruli. Sillon pelotti ja kiukun ja harmin määrää ei voi edes kuvailla. Eli lääkäriin.
Ensin mentiin Apexiin. Siellä todettiin, että polvi on venähtänyt/revähtänyt ja jos siitä kalu halutaan, pitää se leikata. Okei, varattiin aika, vaikka kyllä hirvitti. Kannattaako leikata polvea kun koko muukin takapää on sökö. Kuinka kuntoutus onnistuu kun leikkauksen jälkeisessä täyslevossa häviää ne viimeisetkin lihakset epäkelpojen nivelten ympäriltä.. Asiaa selviteltyäni päätin perua leikkauksen ja hakea mielipiteitä vielä muualta.
Eli seuraavaksi Talviolle tutkittavaksi. Talvion kanssa käytiin polven lisäksi läpi kokonaistilanne ja selvitettiin juurta jaksain potilaan ongelmat. Kuvattiin ensitöikseen pikkuKinkku päästä varpaisiin, ja vielä pari kuvaa lisää kun ei kaikki heti onnistuneet. Siinä oli perusteellisuutta mun makuun.
Mitäs sieltä selvisikään? Ihan ensimmäineksi vastaus tähän akuuttiin polviongelmaan: Se tosiaan on jonkun sortin venähdys. Sen tapahtumista edesauttoi nivel, joka on sekunda, en edes yritä muista oikeita termejä vaan kerron mitä ymmärsin: kuopalla on liian matalat reunat pitääkseen luun pään paikoillaan. Sitä ei leikkaamalla korjata, ei näin vanhalla koiralla. Aivan kohtuuttoman suuri leikkaus ja vaikea toipuminen suhteessa tulevaisuuden suunnitelmiin. Ja miksi leikattaisiin, kun samalla nivelellä on tultu ongelmitta tähän asti. Parasta on vaan antaa venähdyksen parantua ja sitten keskittyä kehittämään kunnon lihakset polven tueksi.
Selkä sitten taas.. Näiden vuosien ja kaikkien vaiheiden jälkeen oli aika ristiriitaista nähdä ihan itse kuvista, miten lantio onkin ihan normaali! Niin paljon merkitsee koiran asettelu kuvauspöydälle. Tässä kohtaa alkoi ymmärtää miten tarkkaan kannattaa valita lääkäri...
Heikko kohta on todellisuudessa ne lonkat ja erityisesti niiden epäsymmetrisyys. Näissä kuvissa oli paljon selvemmin väljyyttä kuin aikaisemmissa. Olihan siellä nivelrikkoakin jo alkanut tulemaan. Eli elämä jatkuisi nyt nivelrikkoisen koiran kanssa, unohdetaan kaikki eksoottiset selkänikamaepämuodostumat.
Siitä vaan piikillä voiteluainetta niveliin ja kotiinkin itse piikitettävää ainetta pariksi viikoksi. Se piti sentään laittaa koiran kaulaan, eikä tosiaankaan itse alettu sorkkimaan niveliä. Sen lisäksi särkylääkettä sillä mielellä, että loppu elämä eletään lääkkeillä jos niihin tarvetta on. Muuten pitäisi elää ihan normaalia elämää, antaa koiran liikkua niin paljon kun hyvältä tuntuu ja mahdollisimman monipuolisesti. Tietysti hoitaa lihaskuntoa ihan normaalisti ja järkevästi ja eipä ole haittaa nivelhoitoaineista tai öljyistä. Nyt vaan siis maalaisjärjellä ja koiraa tarkkaillen niin pitkään kun reippaasti potkii.
Näin saatiin järki ja selvyys Kiran tilanteeseen ja ennenkaikkea perspektiivi tähän koiran terveydenhoitoon suhtautumiseen. Kira tulee nyt mukana niin paljon kun jaksaa, saa riemuita sillon kun huvittaa. Turha sitä on säästellä, ei niille rajotetuille ilonhetkille koskaan tule oikeaa aikaa ellei nyt anna mennä. Jos tulee kipeäksi myöhemmin, annetaan särkylääkettä ja elämä jatkuu.
Tämän uuden valaistumisen myötä päättyi yksi luku mun koirahistoriassa. Ja tähän on hyvä päättää tämä kirjotus. Seuraavassa aloitetaan sitten uusi luku :)
lauantai 4. lokakuuta 2008
Kiran suruaika on ohi!
Kira haluaa nyt isolla äänellä ja kovasti etutassuilla heilutellen ilmoittaa: Voidaan jatkaa elämää!
Ihana hassu pieni otus on tullut takaisin. En todellakaan edes muistanut millainen se oikeasti on. Tässä kuitenkin viime aikoina olen ollut tosi kiireinen ja ulkoilun ja aktivoinnin määrä on tasaisesti vähentynyt. Viimeiset kaksi viikkoa ennen MM-kisoja tein Pomppa-hommia ympäri vuorokauden ja Kiran ulkoilu oli aamulla 100 metriä autolle ja illalla takasin (tai sitten aamuyöllä korttelin ympäri ja iltapäivällä pihalla käymään). Siinä välissä se vain nukkui jossain piilossa.
Pikkuhiljaa alkoi elon merkkejä näkyä. Alussa vain ulosmenon yhteydessä pientä innostusta joka lakkasi heti kun ulos päästiin. Sitten Kira alkoi olemaan enemmän hereillä päivisin, kuljeskelemaan välillä katsomaan työntekoani. Seuraavaksi alkoi itsenäinen Kira-show; yhtäkkiä jossain raavittiin lattiaa ja kieriskeltiin. Viimeisenä se on jo pyytänyt ihmisiä mukaan leikkiin ja ihan oikeasti leikkinyt jos on kaverin saanut. Suurin käännekohta oli kun se leikki loputtoman kauan hoidossa olleen pumikakaran kanssa. Niillä oli kummallakin tosi hauskaa, eikä loppua tullut millään, vaikka luulisi Kiran kunnon tuleen vastaan jo kättelyssä.
MM-kisoihin huipentuneen työrupeaman jälkeen tässä on nyt ollut viikko jo vähän enemmän aikaa Kinkulle ja on ollut ihanaa puuhata sen kanssa. Ihanaa kun iltaisin se vielä pyytää tekemistä vaikka onkin ollut lenkkeilemässä. Ihanaa kun se ulkona jaksaa ravata reippaasti ja innostua kaikista hassuista jutuista. Ihanaa kun se hakeutuu seuraan, eikä sitä tarvitse maanitella jostain sängyn alta jos haluaa sen kanssa jotain tehdä.
Piipan kuolemasta on nyt kolme kuukautta, joten johan oli aikakin Kinkun toipua. Tässä välissä sitä on yritetty piristää naksuttelemalla temppuja ja verijälkeä tekemällä. Kummatkin kyllä ilahduttivat sitä hetkellisesti, mutta muuten oltiin taas ihan maassa. Eikä tämä emäntäkään varmaan kovin piristävä ollut. Itse asiassa tuntuu, että nyt vasta alkaa se oma suruaikani, alkaa vasta tajuamaan miten iso pala mua puuttuu tästä. Konkreettisesti, joku tärkeä osa ei ole läsnä. Piipan tasainen ja positiivinen energia puuttuu, se tunne kun 11 kiloa koiraa kaivautuu väkisin syliin. Se miltä Piippa tuntui, kikkara tukka ja sileä ajeltu löysä kaulanahka, kaikki se jäntevyys..
Onneksi Kira on alkanut tulemaan vähän enemmän syliin ja nauttimaan rapsutteluista. Onneksi sain toivon yhden huippuyhdistelmän uusimisesta.. Kyllä, elämä jatkuu!
Ihana hassu pieni otus on tullut takaisin. En todellakaan edes muistanut millainen se oikeasti on. Tässä kuitenkin viime aikoina olen ollut tosi kiireinen ja ulkoilun ja aktivoinnin määrä on tasaisesti vähentynyt. Viimeiset kaksi viikkoa ennen MM-kisoja tein Pomppa-hommia ympäri vuorokauden ja Kiran ulkoilu oli aamulla 100 metriä autolle ja illalla takasin (tai sitten aamuyöllä korttelin ympäri ja iltapäivällä pihalla käymään). Siinä välissä se vain nukkui jossain piilossa.
Pikkuhiljaa alkoi elon merkkejä näkyä. Alussa vain ulosmenon yhteydessä pientä innostusta joka lakkasi heti kun ulos päästiin. Sitten Kira alkoi olemaan enemmän hereillä päivisin, kuljeskelemaan välillä katsomaan työntekoani. Seuraavaksi alkoi itsenäinen Kira-show; yhtäkkiä jossain raavittiin lattiaa ja kieriskeltiin. Viimeisenä se on jo pyytänyt ihmisiä mukaan leikkiin ja ihan oikeasti leikkinyt jos on kaverin saanut. Suurin käännekohta oli kun se leikki loputtoman kauan hoidossa olleen pumikakaran kanssa. Niillä oli kummallakin tosi hauskaa, eikä loppua tullut millään, vaikka luulisi Kiran kunnon tuleen vastaan jo kättelyssä.
MM-kisoihin huipentuneen työrupeaman jälkeen tässä on nyt ollut viikko jo vähän enemmän aikaa Kinkulle ja on ollut ihanaa puuhata sen kanssa. Ihanaa kun iltaisin se vielä pyytää tekemistä vaikka onkin ollut lenkkeilemässä. Ihanaa kun se ulkona jaksaa ravata reippaasti ja innostua kaikista hassuista jutuista. Ihanaa kun se hakeutuu seuraan, eikä sitä tarvitse maanitella jostain sängyn alta jos haluaa sen kanssa jotain tehdä.
Piipan kuolemasta on nyt kolme kuukautta, joten johan oli aikakin Kinkun toipua. Tässä välissä sitä on yritetty piristää naksuttelemalla temppuja ja verijälkeä tekemällä. Kummatkin kyllä ilahduttivat sitä hetkellisesti, mutta muuten oltiin taas ihan maassa. Eikä tämä emäntäkään varmaan kovin piristävä ollut. Itse asiassa tuntuu, että nyt vasta alkaa se oma suruaikani, alkaa vasta tajuamaan miten iso pala mua puuttuu tästä. Konkreettisesti, joku tärkeä osa ei ole läsnä. Piipan tasainen ja positiivinen energia puuttuu, se tunne kun 11 kiloa koiraa kaivautuu väkisin syliin. Se miltä Piippa tuntui, kikkara tukka ja sileä ajeltu löysä kaulanahka, kaikki se jäntevyys..
Onneksi Kira on alkanut tulemaan vähän enemmän syliin ja nauttimaan rapsutteluista. Onneksi sain toivon yhden huippuyhdistelmän uusimisesta.. Kyllä, elämä jatkuu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)