Uusi lehti meidän lauman tarinassa: Sinni

Pikku Tinnitänninen, mahdottoman hassu ja omituinen otus. Pumivauva Karvakorvan Fröökynä. Sinni syntyi 22.3.2009, eli yhdeksän päivää vajaa yhdeksän vuotta Piipan jälkeen. Olin silloin Kuopiossa Pomppa-retkellä, oli hillittömän kaunis keväinen viikonloppu ja oli ihanaa saada viestejä synnytyksen edetessä. Kaikki meni hienosti, vaikka yksi pentu taisi ilmestyä laatikkoon vielä synnytyksen loputtua. Tämä kertoo siis siitä kuinka upeasti mammakoira hoiti hommansa. Se sai synnytettyä yhden pennun silmä kovana laatikon reunalla päivystävän kasvattajan huomaamatta.. Alun perin pentuja oli 4 poikaa ja 3 tyttöä, mutta myöhemmässä laskennassa tosiaan poikia olikin 5.

Tämä pentue tuli oleva mun uuden koiran lähtökohta. Pahassa koiravajeessa ja pitkään eri vaihtoehtoja seuranneena olin vaan päättänyt, että tämä ei jahkaamalla parane. Parasta ottaa jos tarjolla on. Ja olihan tässä vanhemmilla speksit kunnossa terveyden suhteen ja luonteetkin tarpeeksi hyvät, sen kun selvää sain. En tosin kauheasti jaksanut paneutua, kun tiesin, että silti osaisin jahkata loputtomiin. Tasapainoisia, iloisia ja sosiaalisia olivat ainakin, hermot kunnossa ja viettiä vähintään normaalimäärä. Eikun odottamaan mitä näistä pötkylöistä tulee.

Selvää oli, että tyttö tulee meille. Urospumilla on liian iso riski kasvaa pikkumaksiksi. Vaihtoehtoja siis kolme, joista yksi ihan pienestä asti pentueen jätti, kaksi taas sitä toista ääripäätä. Kaksiviikkoisena menin ensimmäisen kerran katsomaan ja väkisinhän jo sillon alkaa arvottamaan pentuja, vaikka se ei yhtään järkevää olekaan. Sitä yrittää niin kovasti heti ensi hetkestä alkaen nähdä jotain merkkejä: "kuka noista on se mun". Laittaa pikku pennuille valtavat paineet, niistä jonkun pitäisi jollain mystisellä merkillä heti ilmaista ikuinen ja loputon side muhun. Ihme satumaailmassa sitä elää, vaikka järjellä tietää sen älyttömäksi, siitä ei pääse irti.

Oikeasti ne merkit on semmosia, mitkä keksitään sitten jälkeenpäin. Niin kuin Sinnistä voi nyt sanoa, että kyllä mä sillon ekalla kerralla jo päätin, että toi se on. Se oli se kaikkein pienin ja juuri sitä halusin pitää sylissä vaikka se haukotteli kovasti ja yritti kertoa, että päästä jo takas mamman turvaan. Ei siihen päätökseen taidettu tarvita mitään muuta kuin mun tarve päättää. Tässä tapauksessa näennäinen päätöksen syy oli pennun koko suhteessa muihin. Mähän halusin varman medin, eli mitä pienempi sitä parempi.

Eihän se ollut fiksua noin lukkiutua yhteen pentuun jo tossa vaiheessa. Ja hirmuisissa mietteissä meni koko pentuaika. Vietin tosi paljon aikaa pentujen kanssa ja koko ajan koitin taikauskoisena vastaanottaa niitä merkkejä. Ei semmosista pennuista oikeasti näe eroja ennen kun kuuden viikon iässä. Ja tasasia ne oli mun silmään sillonkin. No ulkonäössä tietysti oli eroa, Sinnillä oli tosi huono karva, joka povaa hyvää aikuiskarvaa, siinä oli merkkejä jotka viittas sen kasvavan hopeanharmaaksi. Toinen pikkutyttö oli tulossa mustaksi ja karva oli pehmeämpi ja siistimpi. Mutta Sinni oli ehdottomasti söpömpi ja mitä vaaleampi sen parempi.

Luoteesta ei saanut tolkkua edes kuuden viikon rajapyykin jälkeen. Mikään maailmanvalloittajatyyppi ei siis ollu kyseessä. Kaikkein ihanin luonne oli eräällä kikkarapää pojalla, joka oli lähdössä Unkariin. Tosin oliko sekin ihastuminen seurausta siitä, kun tiesi että tuota nyt ei ainakaan saa. Sitä ei siis tarvinnut kyseenalaistaa. Pentutestissäkään ei paljastunut mitään, ainakaan päätöstä helpottavaa. Paljastui kyllä, että se isoin tyttö oli kaikkien reippain ja tasapainoisin. Toinen pikkunen vähän hysteerinen ja ylivilkas. Sinni taas suhteellisen passiivinen, mutta sillä huonolla tavalla, eli sulkeakseen pahan maailman ulkopuolelle. Leikki se kuitenkin reippaasti ja selvisi kaikesta edes jotenkin, se tilanne vaan oli sille liikaa.

Kaikkien omituisten pohdintojen ja muutaman rankankin puhelun jälkeen, päätin sitten ottaa Sinnin. Me oltiin jo ihastuttu, ainakin ajatukseen pennusta ja ihanasta kesästä sen kanssa. Ja oli luonne sitten mitä tahansa, niin ei se kokeilematta selviä. Sitäpaitsi sehän muokkautuu vielä vaikka kuinka iän ja yhteiselon myötä. Halusin tosin pitää sen mammansa hoivissa niin pitkään kun mahdollista, jotta se saisi kaiken sen turvan ja tuen mitä voi. Ei se paljoa ollut, kahdeksanviikkoisena Törppö haettiin kotiin.

Ja hän ei olisi halunnut!! Se huusi koko matkan ja yritti kiivetä sylistä pään päälle tai niin ylös kun ikinä voi, jossain ylhäällä tuntui olevan turva. Niskan taakse se rauhottui aina välillä. Mutta järkytys ei hälvennyt, ei seuraavaan pariin viikkoon, ei millään. Joka aamu herättiin uudestaan tähän hirveään maailmaan ja alotettiin alusta tottuminen tilanteeseen. Vasta yli viikon meidän yksiössä asuttuaan Sinni poistui oma-alotteisesti olkkarin matolta ja kävi jopa kurkkimassa vessaan. Sitä en edes muista millon sen mielestä ulkoilu olisi alkanut olla kivaa. Edes tossa ihan oven edessä suojaisessa pusikossa.

Nyt Sinni on jo kymmenen kuukautta. Ja valtavan rakas. Koko ajan, kaikesta huolimatta, se on ollu äärimmäisen kiintymystä herättävä. Se on meidän Sinni, hassu, hölmö, viksu ja syötävän söpö. Isoa siitä ei tosiaan tullu, nyt on jo ekat juoksut eletty. Tyypillä on säkäkorkeus jossain 38 cm hujakoilla ja painoa toivottavasti sen 7 kg. Kotona se on tietysti liikkunut reippaasti jo pitkään ja tuo oven edessä oleva pusikko on ollut sen omaisuutta ties kuinka kauan.

Agilityä on aloiteltu penturyhmässä. Tosin siinä on ollut haastetta kun treenejä ei nyt talvella ole voitu pitää ollenkaan. Ja silloin kun säät vielä oli hyviä, oli mulla tietysti aina menoja treenien aikaan.. Sitten kun harvoin päästiin paikalle, meni aika ja energia pääasiassa siihen, että Sinnin fiilis saataisiin oikeaksi. Sinni ei tainnut olla niitä, joiden kanssa kannattaa alottaa mitään järkevää treenausta ihan pennusta asti. Tokossakin käytiin samalla mentaliteetilla, tosin sillä erolla, että siellä oli vain pumeja ja niiden joukossa Sinni on aina kotonaan. Sitten nekin treenit jäi väliin ainaisten työmenojen takia. Mutta siinä me oltiin hyviä, vaikka pikkuhurja oli syödä mun sormet ja tappaa tärykalvot.

Niin, ääntä tuossa pienessä otuksessa riittää. Haukkukynnys on erittäin matala, ihan kaikelle poikkeavalle pitää haukkua kun sen huomaa. Poikkeavaa on siis kaikki liikkuva tai elollisen oloinen näköpiirissä. Haukku ei välttämättä johdu pelosta, se on vaan ensireaktio, refleksi. Mutta on siinä epävarmuuttakin varmasti, parempi haukkua kaikelle, ihan varmuuden vuoksi.

Epävarmuutta on myös muiden koirien kanssa olemisessa. Sinnillä on aika köyhät taidot koirakielessä ja se on aivan varma, että kaikki ovat olemassa vain tappaakseen sen. Muutama kaveri sillä on, ikikilttejä tyyppejä, jotka jaksavat kuunnella Sinnin konsertin aina ennen kuin leikki alkaa. Niin ja pumit on tietysti asia erikseen, ne on aina ihania ja luotettavia.

En vielä tiedä mitä Sinnistä tulee tai mitä meistä tulee koirakkona. Enkä kauheasti haluakaan ennustaa sellaista. Aika näyttää. On Sinnillä vauhtia ja asennetta ja intoa varmasti vaikka kuinka. Pitää vaan taata sille suotuisat olosuhteet niiden esiintuomiseen. Pääasiassa keskitymme nyt vain nauttimaan kaikesta siitä mikä on kivaa ja haastamaan rajoja siinä sivussa silleen sopivasti. Kyllähän tuo on kehittynytkin koko ajan ja minä olen oppinut mitä kannattaa tehdä. Opittavaa on vielä kokonainen pumielämä, mutta olen varma, että siitä tulee hieno taival.