Sivuloikka toiseen laumaan: Kiusa

Kiusamaaria kauhukakara ja maailmanomistaja. Koko maiseman valaiseva aurinkoinen persoona. Näin Kiun ensimmäisen kerran keväällä '06 Ojangossa. Se oli ehkä kolmikuinen pentumutiainen, ei tosiaan mikään pallero, vaan jo silloin pelkkää suorituskykyä ja rohkeutta. Se ihan muitta mutkitta hyppäsi epämääräisenä heiluvan n. 70 cm korkean kenttien väliaidan yli. Lelu nyt sattu lentämään aidan viereen ja siinä matkalla voi ihan hyvin loikkia sivuttain aidan toiselle puolelle. Hullu lapsi, täynnä iloa ja energiaa, omisti koko maailman ja pystyi mihin vaan.

Kiusasta kasvoi yhtä hieno otus kuin pentuna saattoi povata. Tosin paljon siihen meni aikaa, taitoa ja kärsivällisyyttä. Siksi se jäikin kasvattajalle, niin haastava luonne ei olisi sopinut harrastamaan ja kisaamaan pikaisesti himoavalle. Onnekseni tämä kasvattaja on kouluttajani, taitava, viisas ja kärsivällinen ja ennen kaikkea säännöllisesti tapaamani henkilö :) Sain siis seurata Kiusan kasvua ja sivusta ihailla sitä mieletöntä asennetta ja intoa työhön. Ja taas pitää mainita: sitä aurinkoa, mikä Kiusan sisällä on, miten voi joku olento olla niin positiivinen ja täynnä iloa, aina.

En enää muista miksi, mutta eräissä treeneissä '08 keväällä tein radan Kiusan kanssa. Olin hinkannut radan täydelliseksi ensin Piipan kanssa ja kuviot olivat päivän selvät. Sitten vaan Kiusa lähtöön ja radalle. Piipan ohjaus sopi Kiusalle ja kaikki meni nappiin, en ollut ikinä tehnyt niin makeeta rataa. Siitä jäi niin huima fiilis, että se ei unohdu koskaan. Se oli hieno kokeilu, tulos oli yhtä yllättävä varmasti kaikille, taisi olla eka kerta kun Kiusa teki vieraan kanssa. Se nyt kuitenkin jäi siihen, pidetään vierailut vierailuina ja pysytään vaan omissa laumoissamme.

Sittemmin sattui kaikkea. Piippa kuoli, Pompan kanssa oli kiire, Kiran kanssa tehtiin mitä pystyttiin, eli aika vähän. Alkuvuodesta '09 Kiusa tarvitsi hoitopaikkaa viikoksi ja ajattelin, että nyt jos koskaan. Se on kuitenkin erittäin laumasidonnainen ja omistautuva koira, joka ei todellakaan lähden kenen vaan matkaan, saati, että tekisi vieraalle yhtään mitään. Eikä se ollut ollut koskaan kenelläkään hoidossa. Edessä saattoi olla aika hankala ja turhauttava viikko, mutta halusin niin kovasti tutustua Kiusaan, etten sitä kummemmin surrut.

Tuo viikko ei ollut helppo, Kiusa oli sitä mieltä, että lähtee samantien litomaan jos saa mahdollisuuden. Ulkona kulki innottomana ja sisällä vinkui ovella. Minä en olisi voinut vähempää kiinnostaa sitä. Mikään perinteinen lahjonta, kiristys tai uhkailu ei tepsinyt, ei sillä, että noilla jälkimmäisillä siitä muutenkaan mitään irti saisi. Viikon päätteeksi oltiin kuitenkin edistytty ja saatoin pitää Kiusaa irti ja se tuli luokse ja teki kaiken mitä pyysin. Ei niin, että olisin omannut jotain auktoriteettia, mutta tulimme toimeen.

Siitä se sitten lähti. Aloin käymään treeneissä Kiusan kanssa. Jo silloin samana keväänä otin Kiusan mukaan Pomppa-retkille ja kisasinkin sen kanssa. Kaikki yhdessä tekeminen ja erityisesti retkillä vietetyt viikonloput paransivat suhdetta ja tunsin tämän äärimmäisen ja voimakkaan tyypin koko ajan paremmin.

Silti oli ongelmia, ei tommosen maailmanomistajan käskijäksi tai edes kaveriksi ruveta noin vaan. Muu elämä sujui kyllä jo ihan hyvin mutta ongelmat tuli esiin agiradalla. Suurin ongelma oli lähtö, yksioikoinen ja ehdoton koira oli päättänyt, että lähtöön hän ei jää. Sitä treenattiin vaikka millä tavoin, mutta aina tunnuttiin palaavaan lähtöruutuun. Jos oli vähänkin pidempi väli ettei nähty, niin kaikki unohtui. Ymmärrettävää sinänsä.

Syksyllä '09 Kiusa oli taas hoidossa pidemmän ajan. Sinä aikana käytiin treenaamassa monta kertaa ja neuvoteltiin tästä lähtöasiasta varsin paljon. Ja se alkoi sujumaan. Sen jälkeen pidin huolen, että pääsimme tarpeeksi usein virkistämään muistia ja päätin, että tästä lähtien lähdöt onnistuvat. Joulun aikaan oli pitkä tauko ja olin hiukan epäileväinen kun edessä oli Eckerön kisat heti vuodenvaihteen jälkeen. Mutta treenit meni ihan hyvin ja kävin ottamassa parit lähdöt epävirallisissa kisoissa. Siellä viimeistään kirkastui, että asiasta ei neuvotella vaan lähtö tehdään niin kuin minä haluan, tai ei ollenkaan.

Tähän mennessä olimme saaneet yhden entuudestaan Kiusalla olleen nollan lisäksi kaikki tulokset yhtä nollaa vaille kolmosiin. Kaikki lentävillä lähdöillä ja hihassa roikkuvan koiran kanssa :) Nyt ei enää roikuta, eikä lennetä, lähdöissä. Näillä mietteillä oltiin Eckerössä. Ensimmäisellä radalla Kiusa jäi kyllä hienosti, mutta karkasi silti ennen aikojaan, eihän siitä mitään tullut. Toisella radalla teimme ensimmäisen oikeasti hallitun ja kunnollisen lähdön koko yhteisellä kisaurallamme. Rata oli sitten muutenkin parasta mitä ikinä olemme tehneet. Yksi pienenpieni tulkintavirhe ja hylky sieltä tuli. Ei se mitään. Suurin peikko oli nyt voitettu!! Enää koko muu ohjaus kuntoon tällaisen äärimmäisen nopean ja nopeasti reagoivan koiran kanssa, ihan pikku juttu.

Se viimeinen nolla tuli kaksi viikkoa myöhemmin Kemistä. Ja tässä sitä nyt ollaan, kolmosissa taas, oikeita kilpailijoita. Hienointa on se, että viimein saavutimme Kiusan kanssa yhteisymmärryksen, niin, että radalle mennään yhdessä. Ei sitä voi sen paremmin sanoa, me yhdessä.

Iso urakka on takana, loputtomat mahdollisuudet edessä. Lainakoirailu on vaikeaa ja monimutkaista. Saati ettei itse lainakoira olisi vähintäänkin haastava. Ainakin ohjattava. Mutta muuten ei oikeastaan, arjessa se on tottelevaisin ja helpoin koira mitä olen nähnyt. Muista koirista se ei tosin perusta ja siksi omien koirien olot eivät ole kovin kivat kun Kiusa-jyräraketti on hoidossa. Varsinkin kun ne ovat Sinnin kanssa yhtä teräviä ja epävarmoja toistensa tulkitsemisessa. Siksipä en yleensä niitä juuri pidäkään yhdessä vaan kaikki aktiiviset ajat ollaan erikseen, lepäillä voidaan sentään samoissa tiloissa. Ja kyllä ne nyt Sinnin kasvaessa pikkuhiljaa yhä paremmin tulevat toimeen.

Kira sen sijaan tuntee liian usein jäävänsä jalkoihin, pelkästään Sinninkin kanssa. Ja sen suhteen joudun koko ajan miettimään mikä on koiranomistamisen etiikka. Milloin koira on liian kipeä? Miten paljon on kohtuullista joustaa koiran vaivojen mukaan? Miten paljon on oikeus toimia omien mieltymysten mukaan vaikka se on koiralle haitallista? Ovatko koirat meitä varten vai me koiria varten? Totuus on, että Kira olisi onnellisin ainoana koirana tai jonkun todella rauhallisen koiran kaverina, mutta minun koiranani. Ja minä taas en ole onnellinen pelkästään Kiran kanssa. Kyllä minä haluan harrastaa. Onneksi on tämä mahdollisuus tehdä Kiusan kanssa ja nauttia sen ylitsepursuavasta elämänilosta ja energiasta. Kiusan ansiosta Sinnilläkään ei ole nyt niin kovia paineita muuttua heti harrastuskoiraksi vaan se saa kypsyä rauhassa, kuten sille selvästi sopii.