"Lumimyrsky"

Hauskaa kun kerran talvessa tulee kunnolla lunta, se onkin sitten heti myrsky. Ei se koiranulkoiluttajan näkökulmasta myrskyä muistuta millään lailla: lunta sataa pehmeästi ja välillä joku tuulenpuuska pöllyttelee sitä ympäriinsä. Maassa puuteria on auraustilanteesta riippuen korkeintaan nilkkaan asti, puhdasta, kuivaa, pehmeää lunta: vallan ihanaa! Onhan se autoille isompi juttu, kun olosuhteen muutoksen huomaa usein liian myöhään: jarrutusten tai mutkien mennessä pitkiksi. Ja siksi kai sitä pitääkin liiotella, että edes joku havahtuisi ajoissa muuttamaan ajotyyliään.

No joo, koirat tykkää tästä myrskystä ainakin. Kira ei välillä pääse ollenkaan eteenpäin kun pitää piehtaroida kaikki kinokset. Lisäksi lumi ilmeisesti huutaa hepuloimaan ja nätti ravaaminen on melkein tuskallista.. Nyt olen viikon verran joka päivä parilla lenkillä päästänyt Kiran irti 20 minuutin kohdalla. Se on saanut olla irti noin kymmenen minuuttia ja loppupätkän taas kiinni. Näin suuri irtiolo on ansaittu hyvällä käytöksellä :) Irti päästäessä vapautan ravi-komennolla ja neiti on nätisti totellut. Siinä se on ravannut omaa tahtiaan ja remmin häiritsemättä, oikein kivasti! Jonkun aikaa ravailtuaan Kira on sitten saattanut ottaa pienen hepulin, jonka kestoa olen vähän säädellyt. Suurimmaksi osaksi ollaan oltu samaa mieltä sopivan spurttailun määrästä, onpa meillä toimiva suhde...

Niinpä siis tänään suuren lumimyrskyn peittäessä maan pehmeään lumeen, saatoin jo antaa pikkuepelin rallitella turvallisin mielin, rallin aloitusajankohdasta piti vaan vähän neuvotella. Jotain kivaa siis meilläkin!

Viikonloppuna oltiin Piipan kanssa treeneissä pitkästä aikaa ja kisojakin katsomassa. Paljon agilityä, paljon kivoja asioita tuli mieleen ja sai aikaan kauhean haikeuden. Piippa oli ihana, aivan huippu. Tehtiin hirveetä vääntörataa, jossa pelkkä radan muistaminen oli voitto, silti saatiin koko juttu jo tokalla yrityksellä loistavasti nollana läpi. Voi voi kun sitä osaisi asennoitua noin hienoon eläimeen oikein ja tehdä sen kanssa töitä sen ansaitsemalla tasolla. Mutta ei se vaan onnistu. Rekisteröimätön 8-vuotias koira, ainoa kisaava koirani. Ei motivoi lähteä sen kanssa yksinään kisaamaan. Kyllä varmasti kisaisin senkin kanssa jos Kiran kanssa kisoja kierrettäisiin. Mutta emme kierrä. Emme. Emme nyt, eikä todennäköisesti enää koskaan.

Siinäpä se. Teen joka päivä paljon töitä Kiran hyvinvoinnin eteen, ja miksi? Jos siitä ei enää ikinä kuitenkaan tule kunnolla harrastavaa koiraa, onko tässä perusteellisessa kuntoutuksessa mitään mieltä? Tarvitseeko sitä nyt niin tarkkaan nipottaa siitä kuinka kauan saa hepuloida? Kun todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä tilanteeseen, jossa Kira pystyisi hepuloimaan niin kauan kuin pää haluaa. Jos selässä jokin puutuu aina tietyn riekkumisen jälkeen, ei siihen saada parannusta millään. Vika on nivelen rakenteessa, eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka tekisi töitä.

Järjettömän turhauttavaa. Mentiin Kiran kanssa Piipan jäähdytteelylenkin jälkeen vielä katsomaan treenejä, pitihän Kiran päästä edes tuttuja moikkaamaan. Ja voi ei sitä riemua! Pieni eläin niin täynnä voimaa, iloa ja energiaa, että teki pahaa kun piti pidätellä. Tyhmähän se oli viedä sitä sinne, mutta luulen, että kyllä se Kiralle oli pelkästään kivaa. Sai kaikki hyvät asiat agilitystä; radan reunalla intoilun ja ihanan kouluttajan huomion, mutta ei sitä matolla juoksemisen tuottamaa kipua.

Hyvässä kunnossa Kira kyllä on, paremmassa kuin koskaan, jäntevä ja lihaksikas, tasapainoinen. Ravi on siis ihan oikeasti todella terveellinen liikuntamuoto. Pysyisipä tämä lumimyrsky-tila nyt päällä pitkään ja sen myötä lumi maassa, siinä on koirille niin hyvä vastus ja maa on turvallisen pehmeä.

Näillä mennään

Turun reissu oli tiistaina, nyt on torstai. Annan taas kipulääkettä jonkun aikaa, kun oli selvästi kipeä hoidon jälkeen. Keskiviikko liikuttiin varovasti, vain tasan puolen tunnin lenkit. Silti on erityisen tärkeä aina liikkua ne puolituntiset, liike on kuitenkin parasta hoitoa.

Tänään aurinko paistoi ja oltiin aamulla NIIN terveitä ja reippaita. Kinkku yritti riehua jo remmissä useaan otteeseen ja päätin, että nyt on jo aika kypsä päästää se irrottelemaan. Puoli tuntia remmeilyä, Piippa kiinni ja Kira irti: Ihana aamu!

Pikkutyyppi tajusi heti päässeensä irti ja hyökkäsi Piipan kimppuun. Tosikko-Piippa ei lämmennyt (ei kyllä olisi saanutkaan). Killiäinen jatkoi yksinään ja irtipääsemisen riemu oli tiessään. Se lähti vaan ravaamaan eteenpäin-ja eteenpäin, remmi ei rajoittanut. Ajattelin, että tämäpä kätevää, voidaan alkaa tekemään kaikki lenkit irti, päästään hihnan rajoituksista...

Sitten Kinkki jäi jälkeen, aika paljon ja otti meidät kiinni kovalla spurtilla, joka jatkui siitä samaa vauhtia ohi ja pusikkoon. Kun vauhti ei hiljentynyt vaikka maasto muuttui kamalaksi kivikoksi, päätin puuttua asiaan, koira takasin polulle ja remmiin. Saatiinpahan sitä irrottelua. Tuntuu vaan todella kaukaiselta se päivä kun voi antaa Kiran mennä kunnolla.

Päiväreissu Turkuun

Saatiinpa sittenkin aika Piiralle ennen pääsiästä. Mitäs siitä sitten kertoisi...

Aloitetaan hyvistä asioista. Kira on nyt paljon parempi, kieroutumat on hävinneet niin hyvin kuin voi. Etuosa on kuiva ja kunnossa, oikea etujalka ei enää joudu tekemään ylimääräistä. Siinä se hyvä olikin.

Onneton tosiasia on, ettei valuvika lantiossa parane mitenkään. Se vaikuttaa aina vaikka mitä tekisi. Oikea kylki on edelleen kireämpi kuin vasen ja vammaisen nivelen päällä takana on turvotusta. Se turvotus ei sieltä ikinä häviä, koska johtuu siitä fysiologisesta faktasta, ettei väärin rakentuneen nivelen alueella kierrä kunnolla veri. Takaosan liikeradat eivät ole sitä mitä pitää. Ne ovat kohtuulliset, mutta ei niin hyvät kuin pitäisi.

Saatiin lupa aloittaa spurttailut, varovasti. Puolen tunnin ravin jälkeen pikku hetki irti ja sitten 10 min ravia loppuun. Koiraa tarkkaillen spurttipätkää voi pidentää. Todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä niin pitkään pätkään, että Kira jaksaisi kunnon metsälenkkiä. Agilityradan mittanen pätkä voi onnistuakin, mutta ei vielä valovuosiin.

Vaikeinta tässä on se koiran tarkkailu. Mistä sen sitten tietää onko kipeä vai ei. Kira-karpaasi kun ei nykytiedon mukaan herkästä pillitä. Sitten kun se kertoo olevansa kipeä, se on jo tosi kipeä ja on myöhäistä, ollaan menty liikaa takapakkia. Sen kipeysoireita on selän nostaminen, peitsaaminen, ontuminen ja kropan vääntäminen liikkeessä.

Selän nostamista en osaa havaita ilmeisesti ollenkaan, koska sellaista en ole koskaan huomannut. Peitsiä Kira ei ikinä remmissä tee, liian hyvin opetettu. Näiden oireiden tarkkailu pitää siis unohtaa.

Ontumista se harrastaa nyt kun on lunta maassa. Vaikka lunta on vain aavistus, kertyy siitä juuri Kiralle aina paakkuja etujalkoihin ja eihän semmoista jalkaa voi käyttää. Siinä se on kyllä prinsessa, pienikin paakku ja neiti pysähtyy tassu ilmassa odottamaan apua.. Muuten se ei nykyään onnu. Ennen vanhaan juuri se ontuminen oli aina selvä merkki, nyt on tosi kyseessä, ambulanssilla hoitoon. Siis jos se muuten kuin lumen takia ontuu, on paikat jo tosi pahana ja tyyppi ihan todella kipeä. Ja sillon ollaan palattu lähtöruutuun...

Ontumistakaan ei siis voi pitää merkkinä pienestä kipeydestä, että oikean, riittävän rasituksen raja on hienoisesti ylitetty. Jäljelle jää enää se kropan vääntäminen. Se taas on tällaisella vinolantiotapauksella vähän hassu mittari, otushan on syntymävino. Se siis liikkuu aina jotenkin vinosti.

Hienoimmillaan kaikki tassut ovat linjassa, etu- ja takajalka kulkevat samaa uraa, mutta siinä välissä on mutka oikealle. Mutka on useimmiten niin pieni, ettei sitä huomaa karvan alta. Toisinaan sen huomaa ihan selvästi. Karkeampi mutkavaihtoehto on takapään heittäminen vasemmalle, "avotaivutus vasemmalle", sekin voi vaihdella hienoisesta selvään poikittamiseen. Kolmas vaihtoehto on "sulkutaivutus oikealle", takapää heittää oikealle, mutta kroppa on edelleen kaarella oikealle, tällöin siis takapää kulkee suoraan eteenpäin, mutta etupää menee väistöä... On mulla taitava kouluponi.

Vinokin koira pyrkii aina kulkemaan suorassa. Suorana liikkuminen on helpointa ja taloudellisinta. Kira siis kulkee niin suorassa kuin pystyy ja selvään poikittamiseen täytyy olla joku syy. Sen määrästä voisi ehkä siis päätellä kipeyden määrää. Ongelmia tuottaa se onneton tilanne, että Kiran pitää olla remmissä ja remmi aina häiritsee sen luonnollista liikkumista. Kun koira kulkee edellä, menee remmi koiran kylkiä tai selkää pitkin ja hännän ohi. Sekös prinsessaa ärsyttää!

Alunperin Kira ei suostunut kulkemaan ollenkaan taluttajan oikealla puolella. Silloinhan on hyvänen aika riski hihnan koskettamisesta kipeään vasempaan lonkkaan. Tai ainakin remmi vasenta kylkeä sivutessaan aiheuttaa painetta suoristaa kroppa ja se on YÖK! Kira siis kulki varmistelun vuoksi aina mahdollisimman kaukana taluttajan vasemmalla, siis käytännössä etuviistossa vasemmalla. Eihän me paljon remmissä kuljettu, joten en koskaan asiaa kummemmin pohtinut tai merkille pannut. Jälkiviisautta kaikki vaan.

Kun tämä ravilenkkeilytys alkoi, olin tarkkaavaisempi koiran vinoilujen suhteen. Aloin seurata myös remmin vaikutusta ja vähentää sitä. En ole pakottanut Kiraa mihikään vaan enemmän vain yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton. Olen itse alkanut hakeutua remmin kanssa vasemmalle puolelle, ei kuitenkaan kylkeen kiinni vaan ensiksi vaan totuttanut ajatukseen; taluttaja vasemmalla. Nykyään remmi saa jo mennä vasemmaltakin, eikä Kira samantien vaihda puolta. Kylkeen se ei saa koskea oikeastaan kummallakaan puolella, silloin kroppa menee ikäänkuin varmuuden vuoksi vahvaan "avoon" tai "sulkuun", puolesta riippuen.

Näitä tulee mietittyä kun viettää joka päivä pari tuntia siellä remmin päässä ja koko ajan miettii miten se koira nyt liikkuu, onko parempi tai huonompi vai mitä. Pointti tässä taisi olla, ettei se vartalon vinouskaan aina ole niin selvä merkki kipeydestä. Ja edelleenkin olen ihan ulalla, kuinka voin olla varma etten rasita tyyppiä liikaa, vaan juuri sopivasti, jotta kehitystä tapahtuu.

Kiran kuvia

On ollu kaikki nämä kuvat CD:llä koko ajan. Nyt vasta ekan kerran kurkkasin niitä lääkärin jälkeen. Röntgen-kuvista näkee kaikkein selvimmin tilanteen. Tomografia-kuvia on miljoona enkä osaa tulkita niitä.

Tässä on nyt ekana sivukuva. Siinä näkyy kuinka vika lannenikama osoittaa ylöspäin ja suoliluut ovat ihan eri tasossa. Vikan nikaman pitäisi jatkaa selkärängan linjassa alaviistoon ja suoliluiden olla päällekkäin.


Sitten "virallinen" lonkkakuva-kuvakulma. Siinä näkyy tietysti onnettomat lonkat (oikealla vasen), niistä asiantuntija osaa kertoa, että liian väljiä ovat. Reunat on kuitenkin siistit, eikä kuulemma kulumia ole.

Sen sijaan harjaantumatonkin silmä näkee kuinka toi vika nikama on ihan epäsymmetrinen. Toisella puolella okahaarake sojottaa normaalisti vapaana eteenpäin. Toisella puolella okahaarakkeen omituisen leveä tynkä törmää suoraan suoliluuhun.


Tässä on nyt yksi tomografiakuva. En mitään niistä ymmärrä, mutta tässä on kivat muskelit :) Oikeastihan olisi pitänyt etsiä niitä kuvia, missä näkyy kuinka se viimeinen lannenikamaväli on puhdas. Sillä sehän on! Ei hermopinteitä tai välilevyongelmia. Huolestuttavan näköinen, epämuodostunut väli, mutta onneksi terve.


Tässä on vielä etupäästä kuva. Sitä ei kummemmin kuvattu, kun ei mitään vikaa tuntunut olevan. Mutta kiva laittaa sekin kun kerran joku pää on kunnossa.

Korttelinkiertäjät

Aikaa on kulunut ja maailma on muuttunut. Hassua miten erilaista on elää hihnalenkitettävien koirien kanssa, varsinkin kun lenkkien yksittäiskesto on vaivaiset 30 min. Sehän on juuri sellaista koirapitoa, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Eihän puolessa tunnissa kerkeä mihinkään, sehän on pelkkää korttelinkiertämistä...

Olenpa ollut väärässä. Kun koiran on oltava kiinni on reittivaihtoehtoja paljon enemmän ja kyllä reippaalla vauhdilla puolessa tunnissa pääsee ihan mielenkiintoisiakin lenkkejä tekemään. Nolo myöntää. Yhtä noloa on myöntää, että tämä on ollut oikeasti kivaa. Ihanan vapauttavaa kun ei SAA ulkoilla kuin näin tynkäsesti. Siinä jää itsellekin kunnollisempi olo. Tähän asti kun on aina ollut vähän syyllinen, vaikka kuinka ulkoili, aina olisi voinut olla vielä pidempään. Nyt ei voi, nyt olen täydellinen koiranomistaja! Pidän jopa koirani kiinni! (Paitsi että Piippa on lähes koko ajan irti, ettei sen tarvitse säädellä vauhtia Kiran mukaan)

Alkuun lenkit oli vajaata puolta tuntia, ei ainakaan yhtään yli. Aika nopeasti potilas toipui kivuistaan ja liikkuminen on ollut koko ajan rentoa ja helppoa ravia. Vauhti kyllä vaihtelee lenkkipaikasta, ajankohdasta ja lenkin vaiheesta riippuen. Kaikki kivat aukeat ja metsät yms. paikat joissa on ennen menty irti, pitää mennä niin lujaa, että meikä saa juosta jos ei halua jarrutella. Irti ei voi päästää vaikka mieli tekisi, sillon alkaa saman tien hullu ralli. Sinänsä ihanaa, kerranki se olen minä joka jarruttelee. Sitten kun mennään kaupunkilenkkiä tai aina kun mennään kotiin/autolle päin on vauhti korkeintaan reipasta kävelyä mulle. Mitä lähemmäs päämäärää tullaan, saattaa otus jäädä jopa jälkeen.. Kira ei ole ikinä tykännyt lenkkien loppumisesta, silloinkaan, kun lenkit oli suurimmaksi osaksi jäykkää peitsiä.

Pikkuhiljaa lenkkien pituutta on lisätty ja nykyään päivälenkki hipoo jo kolmea varttia. Eikä ongelmia näy. Kerran yritin lisätä päiväulkoilun määrää lisäämällä neljännen lenkin, mutta se ei kerta kaikkiaan käynyt. Pikkuneiti ontui melkein joka jalkaa ihan ensimetreistä... Ehkä sillon oli jo nukkumaanmenoaika tai muuten vaan joku outo juttu. Mutta enpä enää uskaltanut kokeilla. Mitenköhän ikinä onnistuu useamman startin kisa jos yhtämittasia liikkumishetkiä voi olla kolme päivässä... No, ehkä tästä kehitytään.

Lääkkeitä ja ravinteita on nyt vedetty ihan ammattilaisen ottein. Aina iltapäivällä on ihana lauantaimakkarahetki, Kiran lemppari. Välillä se vetää mun pikkurillipään kokoisen cartivetin yhtenä kappaleena. Siis ihan valtava kapseli menee noin vaan kun on niin kiva saada makkaraa. Jälkkäriksi saa hurjan hyvää nutrolinia, mikäs on pikkukoiran ollessa, sairastaminen kannattaa! No saa Piippakin öljyä ja B-vitamiinia.

Lämpöhaudetta Piippa sen sijaan harvemmin saa. Eikä Kirakaan jossain vaiheessa juurikaan. Se kun kertakaikkiaan lähti karkuun kun lähestyin lämpimän kaurapussin kanssa. Kyllä se väkisin pidettynä paikoillaan pysyi, mutta vaikka kuinka miedosti lämmitin pussin, ei tyyppi tykännyt. Päättelin ettei se tarvitse lämpöä. Sitten satuin kokeilemaan apteekin geelipakkausta, jolla viilentelin nilkkaani aikoinaan. Sen kun laittaa vesiastiassa mikroon, saa aikaan pienen, mutta pitkäkestoisen lämmittimen. Sen kanssa Kira kyllä nauttii, ei nousisi ollenkaan sen alta pois. Taisi siis hienon neidin nenään kaura olla liian tujua, lämpö ja hoivaaminen kelpaa aina.