"Lumimyrsky"

Hauskaa kun kerran talvessa tulee kunnolla lunta, se onkin sitten heti myrsky. Ei se koiranulkoiluttajan näkökulmasta myrskyä muistuta millään lailla: lunta sataa pehmeästi ja välillä joku tuulenpuuska pöllyttelee sitä ympäriinsä. Maassa puuteria on auraustilanteesta riippuen korkeintaan nilkkaan asti, puhdasta, kuivaa, pehmeää lunta: vallan ihanaa! Onhan se autoille isompi juttu, kun olosuhteen muutoksen huomaa usein liian myöhään: jarrutusten tai mutkien mennessä pitkiksi. Ja siksi kai sitä pitääkin liiotella, että edes joku havahtuisi ajoissa muuttamaan ajotyyliään.

No joo, koirat tykkää tästä myrskystä ainakin. Kira ei välillä pääse ollenkaan eteenpäin kun pitää piehtaroida kaikki kinokset. Lisäksi lumi ilmeisesti huutaa hepuloimaan ja nätti ravaaminen on melkein tuskallista.. Nyt olen viikon verran joka päivä parilla lenkillä päästänyt Kiran irti 20 minuutin kohdalla. Se on saanut olla irti noin kymmenen minuuttia ja loppupätkän taas kiinni. Näin suuri irtiolo on ansaittu hyvällä käytöksellä :) Irti päästäessä vapautan ravi-komennolla ja neiti on nätisti totellut. Siinä se on ravannut omaa tahtiaan ja remmin häiritsemättä, oikein kivasti! Jonkun aikaa ravailtuaan Kira on sitten saattanut ottaa pienen hepulin, jonka kestoa olen vähän säädellyt. Suurimmaksi osaksi ollaan oltu samaa mieltä sopivan spurttailun määrästä, onpa meillä toimiva suhde...

Niinpä siis tänään suuren lumimyrskyn peittäessä maan pehmeään lumeen, saatoin jo antaa pikkuepelin rallitella turvallisin mielin, rallin aloitusajankohdasta piti vaan vähän neuvotella. Jotain kivaa siis meilläkin!

Viikonloppuna oltiin Piipan kanssa treeneissä pitkästä aikaa ja kisojakin katsomassa. Paljon agilityä, paljon kivoja asioita tuli mieleen ja sai aikaan kauhean haikeuden. Piippa oli ihana, aivan huippu. Tehtiin hirveetä vääntörataa, jossa pelkkä radan muistaminen oli voitto, silti saatiin koko juttu jo tokalla yrityksellä loistavasti nollana läpi. Voi voi kun sitä osaisi asennoitua noin hienoon eläimeen oikein ja tehdä sen kanssa töitä sen ansaitsemalla tasolla. Mutta ei se vaan onnistu. Rekisteröimätön 8-vuotias koira, ainoa kisaava koirani. Ei motivoi lähteä sen kanssa yksinään kisaamaan. Kyllä varmasti kisaisin senkin kanssa jos Kiran kanssa kisoja kierrettäisiin. Mutta emme kierrä. Emme. Emme nyt, eikä todennäköisesti enää koskaan.

Siinäpä se. Teen joka päivä paljon töitä Kiran hyvinvoinnin eteen, ja miksi? Jos siitä ei enää ikinä kuitenkaan tule kunnolla harrastavaa koiraa, onko tässä perusteellisessa kuntoutuksessa mitään mieltä? Tarvitseeko sitä nyt niin tarkkaan nipottaa siitä kuinka kauan saa hepuloida? Kun todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä tilanteeseen, jossa Kira pystyisi hepuloimaan niin kauan kuin pää haluaa. Jos selässä jokin puutuu aina tietyn riekkumisen jälkeen, ei siihen saada parannusta millään. Vika on nivelen rakenteessa, eikä sitä voi muuttaa vaikka kuinka tekisi töitä.

Järjettömän turhauttavaa. Mentiin Kiran kanssa Piipan jäähdytteelylenkin jälkeen vielä katsomaan treenejä, pitihän Kiran päästä edes tuttuja moikkaamaan. Ja voi ei sitä riemua! Pieni eläin niin täynnä voimaa, iloa ja energiaa, että teki pahaa kun piti pidätellä. Tyhmähän se oli viedä sitä sinne, mutta luulen, että kyllä se Kiralle oli pelkästään kivaa. Sai kaikki hyvät asiat agilitystä; radan reunalla intoilun ja ihanan kouluttajan huomion, mutta ei sitä matolla juoksemisen tuottamaa kipua.

Hyvässä kunnossa Kira kyllä on, paremmassa kuin koskaan, jäntevä ja lihaksikas, tasapainoinen. Ravi on siis ihan oikeasti todella terveellinen liikuntamuoto. Pysyisipä tämä lumimyrsky-tila nyt päällä pitkään ja sen myötä lumi maassa, siinä on koirille niin hyvä vastus ja maa on turvallisen pehmeä.