Korttelinkiertäjät

Aikaa on kulunut ja maailma on muuttunut. Hassua miten erilaista on elää hihnalenkitettävien koirien kanssa, varsinkin kun lenkkien yksittäiskesto on vaivaiset 30 min. Sehän on juuri sellaista koirapitoa, jota en ole koskaan ymmärtänyt. Eihän puolessa tunnissa kerkeä mihinkään, sehän on pelkkää korttelinkiertämistä...

Olenpa ollut väärässä. Kun koiran on oltava kiinni on reittivaihtoehtoja paljon enemmän ja kyllä reippaalla vauhdilla puolessa tunnissa pääsee ihan mielenkiintoisiakin lenkkejä tekemään. Nolo myöntää. Yhtä noloa on myöntää, että tämä on ollut oikeasti kivaa. Ihanan vapauttavaa kun ei SAA ulkoilla kuin näin tynkäsesti. Siinä jää itsellekin kunnollisempi olo. Tähän asti kun on aina ollut vähän syyllinen, vaikka kuinka ulkoili, aina olisi voinut olla vielä pidempään. Nyt ei voi, nyt olen täydellinen koiranomistaja! Pidän jopa koirani kiinni! (Paitsi että Piippa on lähes koko ajan irti, ettei sen tarvitse säädellä vauhtia Kiran mukaan)

Alkuun lenkit oli vajaata puolta tuntia, ei ainakaan yhtään yli. Aika nopeasti potilas toipui kivuistaan ja liikkuminen on ollut koko ajan rentoa ja helppoa ravia. Vauhti kyllä vaihtelee lenkkipaikasta, ajankohdasta ja lenkin vaiheesta riippuen. Kaikki kivat aukeat ja metsät yms. paikat joissa on ennen menty irti, pitää mennä niin lujaa, että meikä saa juosta jos ei halua jarrutella. Irti ei voi päästää vaikka mieli tekisi, sillon alkaa saman tien hullu ralli. Sinänsä ihanaa, kerranki se olen minä joka jarruttelee. Sitten kun mennään kaupunkilenkkiä tai aina kun mennään kotiin/autolle päin on vauhti korkeintaan reipasta kävelyä mulle. Mitä lähemmäs päämäärää tullaan, saattaa otus jäädä jopa jälkeen.. Kira ei ole ikinä tykännyt lenkkien loppumisesta, silloinkaan, kun lenkit oli suurimmaksi osaksi jäykkää peitsiä.

Pikkuhiljaa lenkkien pituutta on lisätty ja nykyään päivälenkki hipoo jo kolmea varttia. Eikä ongelmia näy. Kerran yritin lisätä päiväulkoilun määrää lisäämällä neljännen lenkin, mutta se ei kerta kaikkiaan käynyt. Pikkuneiti ontui melkein joka jalkaa ihan ensimetreistä... Ehkä sillon oli jo nukkumaanmenoaika tai muuten vaan joku outo juttu. Mutta enpä enää uskaltanut kokeilla. Mitenköhän ikinä onnistuu useamman startin kisa jos yhtämittasia liikkumishetkiä voi olla kolme päivässä... No, ehkä tästä kehitytään.

Lääkkeitä ja ravinteita on nyt vedetty ihan ammattilaisen ottein. Aina iltapäivällä on ihana lauantaimakkarahetki, Kiran lemppari. Välillä se vetää mun pikkurillipään kokoisen cartivetin yhtenä kappaleena. Siis ihan valtava kapseli menee noin vaan kun on niin kiva saada makkaraa. Jälkkäriksi saa hurjan hyvää nutrolinia, mikäs on pikkukoiran ollessa, sairastaminen kannattaa! No saa Piippakin öljyä ja B-vitamiinia.

Lämpöhaudetta Piippa sen sijaan harvemmin saa. Eikä Kirakaan jossain vaiheessa juurikaan. Se kun kertakaikkiaan lähti karkuun kun lähestyin lämpimän kaurapussin kanssa. Kyllä se väkisin pidettynä paikoillaan pysyi, mutta vaikka kuinka miedosti lämmitin pussin, ei tyyppi tykännyt. Päättelin ettei se tarvitse lämpöä. Sitten satuin kokeilemaan apteekin geelipakkausta, jolla viilentelin nilkkaani aikoinaan. Sen kun laittaa vesiastiassa mikroon, saa aikaan pienen, mutta pitkäkestoisen lämmittimen. Sen kanssa Kira kyllä nauttii, ei nousisi ollenkaan sen alta pois. Taisi siis hienon neidin nenään kaura olla liian tujua, lämpö ja hoivaaminen kelpaa aina.