Sinnin sairaskertomus

Sinnipinni sekopää. Oli pennusta asti hassun mallinen, takapää kuin vinttikoiralla, siis ristiselkä köyryssä ja takajalat alla. Vuoden ikään sitä ihmettelin ja odotin että kehittyy.

Vuoden kohdalla käytin sen vuolaasti kehutulla osteopaatilla. Tämä paljon nähnyt ja erittäin asiantunteva henkilö sanoi, että ei tässä koirassa ole mitään vikaa. Ihan normaali pumilapsi, reipaskin ja kaikkea. Sanoi, että takapäässä on kaikki osat kyllä ihan oikein olemassa, vähän vaan eri asennossa kuin normaalisti. Että ei tässä mitään ihmeellistä ole hänen nähdäkseen. Kun yritin sitten kysyä että eikö se nyt ole vähän hassun mallinen, käytä kroppaansa väärin ja eikö sitä voisi auttaa saamaan ne osat oikeinpäin. Vastaus oli hyvin töykeä, minä voisin kuulemma painua tutkimaan netistä mikä on osteopaatti, hänellä ei tähän ole enempää sanottavaa. 

Ihan tyytyväinen en tähän antiin ollut, maksoikin maltaita. Mutta annoin olla, olihan hän monien arvostamieni ihmisten kehuma ja saanut toisten koirilla aikaan suorastaan ihmeitä.

Sattui sitten seuramme järjestämään kurssin "Hyppytekniikka fyssarin silmin" ja sille innolla ilmottauduin, tämä oli juuri sitä mitä kaipasin. Siellä sainkin tukea omalle näkemykselleni ja viimein evästystä eteenpäin. Kyllä se koira vaan oudosti käyttää itseään, ristiselkä ihan köyryssä ja rakenne noin muutenkin ei niin kovin priimaa. Nyt etsimään fyssaria meille siis. Ja ennen sitä lääkäriin tutkimaan onko siellä jotain pahempaakin vikaa luustossa.

Talvio tutki Töötön ja todettiin, että nivelet on kyllä ihan hienot. Selkärangasta puuttuu yksi nikama, yhdessä on valekylkiluut ja kaksi viimeistä lannenikamaa on yhdessä, siis sakralisaatio. Käytännössä Sinnillä on lyhyempi ja jäykempi selkä kuin kuuluisi, erityisesti ristiselästä. Lisäksi huomioitiin hyvin niukat kulmaukset, mutta ne nyt on tyypillisiä pumille. Huolestuttavinta oli yliojentuvat kintereet, Sinnin jalka siis ojentuu ihan suoraksi ja melkein ylikin ja semmoisten kanssa on vähän epäluotettavaa elää. Ne aiheuttavat muille nivelille paljon ylimääräistä rasitetta ja riski loukkaantumiseen on suuri. Mutta kunhan nyt saa koiran käyttämään kroppaansa oikein ja lihasta sinne nivelten tueksi niin se auttaa jo paljon.

Fyssarille mentiin näillä eväillä ja päästiin nyt viimein todenteolla paneutumaan Töntön kropankäyttöön. Käytiin siellä parin viikon välein koko kevät ja alkukesä. Pikkuhiljaa alkoi ravilenkkien, jumppaamisen ja venyttelyjen avulla selkä suoristumaan. Loppukesästä käyntejä jo harvennettiin ja alkusyksystä pääsin ihan oikealle hyppykurssille. Hyppykurssin anneilla päästiin opettamaan sitä oikeaa kropan käyttöä. Tähän asti oli siis neutraloitu tilanne, nyt päästiin rakentamaan oikein tosissaan sitä oikeaa liikkumista.

Sinni sen kun parani paranemistaan, jossain vaiheessa annoin itseni tajuta, että tästähän on tulossa ihan oikea harrastuskoira!

Mutta mitä sitten. Melkein heti tämän tajuamiseni jälkeen se tapahtui.

Oltiin lenkillä Sinnin parhaan kaverin parson Oilin kanssa. Kaverukset juoksivat ja leikkivät niin kuin puolitoistavuotiaiden kuuluukin, elämän parasta aikaa! Yhtäkkiä Sinni kiljaisi ja jäi vasen takajalka koukussa seisomaan. Tunnustelin sitä ja se naksahti ja oli sen jälkeen normaali, vastoin parempaa tietoa päästin Sinnin takaisin leikkimään kun se kerran halusi. Kohta taas sama juttu. Sen jälkeen otin sen kiinni ja jatkettiin loppu lenkki remmissä.

Tuo lenkki kesti vielä puoli tuntia ja Sinni olisi vaan halunnut leikkiä. Mitään epäpuhtautta ei näkynyt. Ei näkynyt illalla kotona, eikä aamullakaan. Soitin silti Talviolle ja mentiin varmuuden vuoksi käymään. Talvio totesi heti että polvi on revennyt, siis ei mikään revähdys vaan revennyt kokonaan sisempi sivuside. Olisi helppo korjata ja paranee kyllä ihan kuntoon. Pitäisi kyllä leikata heti. Kuusi viikkoa menee täyslevossa toipumiseen ja siihen sitten kuntoutus päälle.

Minä en siinä kohtaa iloinnut "helposta" leikkauksesta. Tiesin, että tämä johtuu nyt niistä kintereistä ja ne olisivat se ensisijainen korjattava, jos halutaan oikeasti parantaa tämä koira. Mietin peräti mustimpana hetkenä, että Sinni on nyt tullut tiensä päähän. Mitä järkeä on korjata tämä vika kun uusi samanlainen on ihan oven takana heti kun tästä liikkeelle taas päästään. En antanut heti lupaa nukuttaa leikkaukseen vaikka lääkäri ei oikein ymmärtänyt mitä tässä oli vielä miettimistä. Soittelin parit itkuiset puhelut ja mietin tosissani mikä olisi nyt parasta. Päätimme kuitenkin katsoa nyt tämän ekan kerran. Eihän sitä voinut vielä tietää millaista toipuminen olisi ja miten pian se uusi onnettomuus tulisi.

Sinni siis leikattiin. Puolitoistavuotiaana. Samassa iässä muut agilitykoiranpoikaset aloittelee kisauraa.

Leikkaus meni hyvin, Sinni tottui nopeasti tötteröön ja alkoi jo parin päivän päästä käyttämään operoitua jalkaansa. Haavakin parani pian ja kahden viikon päästä meillä oli yksi pikkuinen energiapommi. Otettiin se mukaan rauhalliselle rantakävelylle, jotta saisi vähän muuta ajateltavaa. Tyypillä oli kovat menohalut ja tyhmät ihmiset ei hennonnu sitä kunnolla rajottaa. Remmissä se oli koko ajan kyllä. Ja niinpä se kiskoi koko leikkaushaavan auki. Siis siellä sisällä, iho pysyi kyllä ehjänä, eli en tilannetta tässä vaiheessa itse tiennyt.

Seuraavana päivänä haavan kohdalla oli tomaatin kokoinen turvotus. Ja Sinni ei enää käyttänyt jalkaa yhtä hyvin kuin ennen. Hoitaja sanoi, että se kuuluu asiaan, antaa vaan olla. Olin kyllä ihmeissäni kun noin vaan siihen ilmestyi, mutta uskoin. Parin päivän päästä mentiin aikaistettuun kontrolliin ja siellä totuus sitten selvisi. Siispä uudestaan leikkauspöydälle.

Tämän leikkauksen jälkeen ei enää jalka tullut heti käyttöön kun oli jo oppinut sitä varomaan. Lisäksi saamamme rauhottavat tekivät elämästä vielä kurjempaa. Sinni oli jo syönyt kaksi viikkoa runsaasti lääkkeitä, kipulääkkeitä ja antibiootteja ja olihan ne leikkauksetkin kuormittaneet elimistöä. Tämä rauhottava lääke oli viimeinen niitti. Maha meni ihan sekaisin. Sieltä ei tullut enää mitään. Lääke tietysti rauhotti suolistonkin toimintaa jollon se ilmeisesti päätti lakata kokonaan toimimasta. Ruoka tuli ylös ja mitään ei tullut kakkana ulos. Se lääke lopetettiin heti, mutta nyt oltiin vasta ongelmien alussa.

Rauhottavien lopetus ei tasannut tilannetta vaan edelleen kakkaa sai odottaa monta päivää. Se oli painajaista olla ulkona kamalassa pakkasessa yrittämässä saada Sinni-parkaa kakkaamaan. Koira kun ei saanut liikkua leikatun jalan takia, joten elimistöä ei voinut herätellä sillä lailla. Eikä tietenkään taistella kylmääkään vastaan. Kipeän jalan takia oli hankala saada hyvää asentoa kakata, mutta tämä kakka olisi vaatinut oikein erityispitkän punnerruksen. Se oli kertakaikkiaan eläinrääkkäystä.

Jossain vaiheessa alkoi sitten tulla veristä oksennusta. Siinä kohtaa haettiin parafiiniöljyä ja samalla reissulla Antepsinia ja vatsavaivaisen ruokaa apteekista. Parafiiniöljy todella tepsi, laitoin sitä ruiskulla suuhun autossa kun tultiin apteekista ja heti kun nostin Sinnin ulos autosta, tuli isot kakat. Se oli ihana näky ja valtava helpotus kaikille.

Siitä jatkettiin täyslepoelämää, Antepsinin, särky- ja tulehduslääkkeiden sekä maharuuan avulla. Saatiin kontrollissa tällä kertaa ihan hyvät arvostelut. Sinni rauhotettiin tutkimuksia varten, joten otettiin samalla viralliset luustokuvat ja ne lähtivät ihan priimana kennelliittoon. Pyysin siihen maininnan sakralisaatiosta. Sinnin veljelläkin oli löydetty samanlainen, tosin epäsymmetrinen ja sen lisäksi huonot lonkat. (Myöhemmin selvisi, ettei niistä virallisia merkintöjä pumeilla tehdä.)

Kuusi viikkoa tokasta leikkauksesta, eli kaksi kuukautta onnettomuudesta oli kulunut tammikuun alussa. Käytiin vielä lääkärissä toteamassa, että sivuside on täysin parantunut ja päästiin taas takaisin fyssarille. Siellä aloitettiin melkein kaikki alusta ja käytiin taas koko kevät parin viikon välein. Onneksi ei ihan alusta tarvinnut aloittaa, ainakin edistystä tapahtui paljon nopeammin kuin edellisessä hoitojaksossa. Tosin nyt oli ongelmaa takaosan toispuoleisuudessa. Mutta pikkuhiljaa sekin on tasaantunut.

Mahan kanssa oli ongelmia aina kun lopetti Antepsinin. Siis vaikka lääkkeet oli lopetettu niin aina ennen ruokaa piti antaa Antepsinia vielä pitkään. Pari kertaa koitin lopettaa sen, mutta aina kolmen päivän päästä alkoi oksentelu ja kakka lakkas tulemasta. Jossain vaiheessa käytiin kuvauttamassa maha, jos siellä olisi joku muu syy tähän pitkittyneeseen oireiluun, mutta ei ollut. Mahahaava se vaan oli, hiivatin sitkeä.

Nykyään on päästy eroon Antepsinista, paitsi jo pitää antaa jotain lääkettä. Mutta ruuan suhteen Sinnistä on nyt tullut herkempi. Ennen meni mikä vaan ja tuotos oli tasaista. Mutta nyt ei saa olla liian vahvaa ruokaa, eikä ilmeisesti kalaa missään muodossa tai menee ihan ripuliksi. Sen takia on täytynyt sitten vähän säätää. Koska kulutuksen puolesta Sinni kyllä vaatisi ihan aktiivisen koiran ruokaa, mutta maha vaatii laittia..

Niin ja nyt! Nyt on vietetty kiva kesä. Fyssariväli on jo pari kuukautta ja ihan hyvältä näyttää kroppa, ihan melkein kuin tavalliselta koiralta. Toipuminen meni siis oikein kivuttomasti, ja ihan kunnolla on voinut treenata jo pitkään. Sillon mustalla hetkellä päätin, että toista leikkausta ja toipumista Sinnin ei tarvitse kärsiä, mutta nyt olen viisastunut ja tiedän, että ei se nyt niin kärsimystä ollut.

Lisäksi Sinni on iän myötä tullut koko ajan tasaisemmaksi ja itsevarmemmaksi ja meidän suhde on parantunut koko ajan. Toipilasaikana tehtiin paljon naksutreeniä, opiskeltiin takapään käyttöä ja muutenkin oppimista. Se oli oikein arvokasta aikaa ja siitä on ollut hyvä jatkaa. Paljon on käytetty aikaa ja vaivaa yleisen käyttäytymisen parantamiseen ja haukkupannan, vastaehdollistamisen ja johdonmukaisuuden avulla on pikkuhiljaa päästy lähemmäs hyvin käyttäytyvää hiljaista koiraa.

Onhan meillä vielä työmaata suuntaan jos toiseenkin, mutta nyt voin sanoa edistystä tapahtuneen ja työn kantaneen hedelmää. Käytiin hyppykurssin jatko-osakin ja ihan hyvältä näyttää, kyllä se taitaa pystyä liikkeessä hyvin kroppansa hallitsemaan vaikka paikoillaan näyttää joskus karmaisevalta. Me tehdään niin paljon kun voidaan ja nautitaan siitä. Mihinkään ei ole pakko päästä vaan meille matka on määränpää :)

Kiiruliirun kohtalo

Taas on kulunut yli puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksesta, mutta se taitaa olla tämän blogin ideakin. Ei mitään päivänpolttavia pikkupäivityksiä vaan kunnolla isoja asioita jos jotain.

Viime kirjoituksessa jo kerroin miten paljon Kiran tilanne mietitytti. En kertakaikkiaan saanut rauhaa vaan koko ajan murehdin mitä pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa tein periaatepäätöksen, että jos Kiralle löytyy joku ratkaisu, jossa se voi elää ainoana koirana omaan tahtiinsa niin se on paras. Sinnistä en aikonut luopua, koska sen olin ottanut tietoisena Kiran tilanteesta. Ja Sinni oli kehityksessään sellaisessa vaiheessa, että sen vaatimukset uuden kodin suhteen olivat paljon suuremmat kuin Kiran.

Mihinkään tuntemattomaan en Kiraa halunnut, vaan ihan pikkuhiljaa tutkailin ympärilleni jos joku ratkaisu löytyisi. Olihan Kiralla ollut koko sen elämän paljon ihailijoita ja monikin kaveri oli sanonut, että ottaisi sen milloin vain. Nyt kun kävin noita kavereita läpi niin huomasin, että moni oli jo ratkaissut Kira-kaipuun ottamalla koiran. Tai muuten elämä oli mennyt niin, ettei pikkuKinkku siihen sopinut.

Yhdellä kaverilla Kira kävi pari päivää kokeilemassa. Oli muuten ollut ihan kivaa, mutta Kira ei olisi halunnut jäädä yksin. Naapurin mummo oli laittanut päivän aikana surullisia viestejä, miten itseäkin itkettää kun hauvalla kuulostaa olevan niin kurjaa. Päätettiin sitten, että ei kiusata Kiraa enempää, ei muutos sitten ollutkaan niin helppo vaikka tutun ihmisen luokse pääsi.

Elämä jatkui ja juttelin asiasta aina välillä ihmisille. Lopulta ratkaisu löytyi lähempää ja toisaalta kauempaa kuin olin odottanut. Kiusan emännän sisko oli kaipaillut pientä, aikuista ja helppoa koiraa pitkän sairaslomansa piristykseksi. Hänellä oli iso omakotitalo, paljon aikaa ja teini-ikäinen tytär auttamassa. Ainoa vaan, että hän asuu Seinäjoella... Mutta he olivat juuri silloin täälläpäin käymässä ja käytiin Kiran kanssa esittäytymässä. Kira oli vähän vaisuna, kuten niihin aikoihin kipeytensä takia koko ajan, mutta teki silti vaikutuksen. Oli juuri sellainen hauva mitä etsittiin, ja meidän kannalta tuo koti oli juuri sellainen mitä etsittiin. Ehkä se välimatka on jotenkin kestettävissä.

Päätös syntyi hyvin nopeasti, ei sitä tarvinnut edes miettiä, tämä olisi oikein. Jo seuraavalla viikolla pakkasin kaikki Kiran tavarat autoon ja matkasimme Seinäjoen Nurmoon. Sitä ennen kävin hakemassa eroahdistuslääkettä, jotta muutos olisi tällä kertaa mahdollisimman helppo. Lisäksi viivyin kylässä pari yötä tutustuen Kiran kanssa uuteen kotiin.

Kotiin ajelin ihan yksin ja valtavan helpottuneena. Vaikka tämä ratkaisu oli monia koirapidon periaatteita vastaan: Myöhemmin tulleen koiran kuuluisi väistää jos jostakin on luovuttava. Pennun ottaessani olen sitoutunut hoitamaan sen loppuun asti tuli mitä tuli, koska mitä vaan voi tulla. Mutta silti tunsin tehneeni oikein. Jos Kira sopeutuisi tähän kotiin kuten oli vaikuttanut tapahtuvan, olisi sillä edessä hyvä ja pitkä loppuelämä. Meidän laumassa loppuelämä olisi joka tapauksessa ollut kivulias ja varmasti lyhyempi. Kira oli tuolloin kahdeksan vuotta, sillä olisi vielä monta vuotta edessä jos olosuhteet olisivat oikeat.  Meillä ne eivät olleet, koska en millään voinut ajatella luopuvani kaikesta muusta koirallisesta elämästä niin pitkäksi aikaa kuin Kira vielä eläisi.

Päätöstä vahvisti vielä kun menin käymään Kiran luona reilun kuukauden kuluttua. Olimme kyllä välissä jutelleet ja kaikki tuntui menevän hyvin, mutta omin silmin sen näkeminen vakuutti minut. Olin jättänyt sinne turvonneet ja jäykän koiran, mutta vastassa oli paljon terveempi ja hyvinvoiva iloinen tyyppi! Se oli oikeasti iloinen ja nautti täysillä uusista tiluksistaan. Heikkohan se lihaskunnoltaan oli, mutta niin se tulisi aina olemaankin, ei se pysty eikä sen tarvitse liikkua sen enempää. Kuitenkin se eli ihan aktiivista elämään käyden useasti päivässä lyhyitä rauhallisia lenkkejä, pitäen huolta valtavasta pihasta ja talosta, nauttien kaikesta huomiosta ihan yksin! Kauneudesta pidetään hyvin huolta ja Kiralla on kaikin puolin oikein mukavaa. Sekin vielä, ettei sillä ole ollut mitään ongelmaa ohittaa koiria lenkillä, vaikka minä taistelin sen ongelman kanssa koko sen eliniän...

Olen nähnyt Kiraa silloin tällöin ja se ilahtuu kyllä nähdessään minut, mutta kyllä se silti tietää ketkä ovat sen omia ihmisiä nykyään. Kesällä 2010 se oli meillä pari viikkoa hoidossa. Ja edelleen vahvistui tieto siitä missä on Kiran parasta olla. Se ei edes halunnut tulla autooni kun huomasi Sinnin siellä. Jouduin sen väkisin ottamaan mukaani. Ensimmäisen viikon se vaan mökötti sängyn alla vaikka kuinka yritin järjestää sille hyvät oltavat. Tokalla viikolla se vähän piristyi ja oli sosiaalisempi, mutta jouduin koko ajan vahtimaan ettei Sinni mene liian lähelle. Kaiken kruunasi se, että Kira sai pissatulehduksen meillä! Ikinä en ole sellaista koirillani tavannut, mutta nyt nähtiin sekin.

Ihaninta oli kun Kira haettiin takaisin kotiin ja oli ratketa riemusta nähdessään omat ihmisensä. Se kävi kyllä moikkaamassa minua kun pyysin, mutta liimautui sinne jalkoihin, ettei häntä enää jätettäisi. Sen koommin totesimme, että ei kannata Kiran tulla meille hoitoon. Kiralla on nyt oma uusi juuri sopiva koti ja ihanat ihmisensä ja olen todella tyytyväinen, että saatoin heidät yhteen. Tietenkin ikävöin hassua pientä öhinäleijonaani, mutta asiat menivät niin kuin menivät. On ihanaa tietää, että tällä kertaa loppu on hyvin. Kira elää ja voi hyvin, sairas koira löysi olosuhteet, joissa voi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän.