Kiiruliirun kohtalo

Taas on kulunut yli puolitoista vuotta edellisestä kirjoituksesta, mutta se taitaa olla tämän blogin ideakin. Ei mitään päivänpolttavia pikkupäivityksiä vaan kunnolla isoja asioita jos jotain.

Viime kirjoituksessa jo kerroin miten paljon Kiran tilanne mietitytti. En kertakaikkiaan saanut rauhaa vaan koko ajan murehdin mitä pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa tein periaatepäätöksen, että jos Kiralle löytyy joku ratkaisu, jossa se voi elää ainoana koirana omaan tahtiinsa niin se on paras. Sinnistä en aikonut luopua, koska sen olin ottanut tietoisena Kiran tilanteesta. Ja Sinni oli kehityksessään sellaisessa vaiheessa, että sen vaatimukset uuden kodin suhteen olivat paljon suuremmat kuin Kiran.

Mihinkään tuntemattomaan en Kiraa halunnut, vaan ihan pikkuhiljaa tutkailin ympärilleni jos joku ratkaisu löytyisi. Olihan Kiralla ollut koko sen elämän paljon ihailijoita ja monikin kaveri oli sanonut, että ottaisi sen milloin vain. Nyt kun kävin noita kavereita läpi niin huomasin, että moni oli jo ratkaissut Kira-kaipuun ottamalla koiran. Tai muuten elämä oli mennyt niin, ettei pikkuKinkku siihen sopinut.

Yhdellä kaverilla Kira kävi pari päivää kokeilemassa. Oli muuten ollut ihan kivaa, mutta Kira ei olisi halunnut jäädä yksin. Naapurin mummo oli laittanut päivän aikana surullisia viestejä, miten itseäkin itkettää kun hauvalla kuulostaa olevan niin kurjaa. Päätettiin sitten, että ei kiusata Kiraa enempää, ei muutos sitten ollutkaan niin helppo vaikka tutun ihmisen luokse pääsi.

Elämä jatkui ja juttelin asiasta aina välillä ihmisille. Lopulta ratkaisu löytyi lähempää ja toisaalta kauempaa kuin olin odottanut. Kiusan emännän sisko oli kaipaillut pientä, aikuista ja helppoa koiraa pitkän sairaslomansa piristykseksi. Hänellä oli iso omakotitalo, paljon aikaa ja teini-ikäinen tytär auttamassa. Ainoa vaan, että hän asuu Seinäjoella... Mutta he olivat juuri silloin täälläpäin käymässä ja käytiin Kiran kanssa esittäytymässä. Kira oli vähän vaisuna, kuten niihin aikoihin kipeytensä takia koko ajan, mutta teki silti vaikutuksen. Oli juuri sellainen hauva mitä etsittiin, ja meidän kannalta tuo koti oli juuri sellainen mitä etsittiin. Ehkä se välimatka on jotenkin kestettävissä.

Päätös syntyi hyvin nopeasti, ei sitä tarvinnut edes miettiä, tämä olisi oikein. Jo seuraavalla viikolla pakkasin kaikki Kiran tavarat autoon ja matkasimme Seinäjoen Nurmoon. Sitä ennen kävin hakemassa eroahdistuslääkettä, jotta muutos olisi tällä kertaa mahdollisimman helppo. Lisäksi viivyin kylässä pari yötä tutustuen Kiran kanssa uuteen kotiin.

Kotiin ajelin ihan yksin ja valtavan helpottuneena. Vaikka tämä ratkaisu oli monia koirapidon periaatteita vastaan: Myöhemmin tulleen koiran kuuluisi väistää jos jostakin on luovuttava. Pennun ottaessani olen sitoutunut hoitamaan sen loppuun asti tuli mitä tuli, koska mitä vaan voi tulla. Mutta silti tunsin tehneeni oikein. Jos Kira sopeutuisi tähän kotiin kuten oli vaikuttanut tapahtuvan, olisi sillä edessä hyvä ja pitkä loppuelämä. Meidän laumassa loppuelämä olisi joka tapauksessa ollut kivulias ja varmasti lyhyempi. Kira oli tuolloin kahdeksan vuotta, sillä olisi vielä monta vuotta edessä jos olosuhteet olisivat oikeat.  Meillä ne eivät olleet, koska en millään voinut ajatella luopuvani kaikesta muusta koirallisesta elämästä niin pitkäksi aikaa kuin Kira vielä eläisi.

Päätöstä vahvisti vielä kun menin käymään Kiran luona reilun kuukauden kuluttua. Olimme kyllä välissä jutelleet ja kaikki tuntui menevän hyvin, mutta omin silmin sen näkeminen vakuutti minut. Olin jättänyt sinne turvonneet ja jäykän koiran, mutta vastassa oli paljon terveempi ja hyvinvoiva iloinen tyyppi! Se oli oikeasti iloinen ja nautti täysillä uusista tiluksistaan. Heikkohan se lihaskunnoltaan oli, mutta niin se tulisi aina olemaankin, ei se pysty eikä sen tarvitse liikkua sen enempää. Kuitenkin se eli ihan aktiivista elämään käyden useasti päivässä lyhyitä rauhallisia lenkkejä, pitäen huolta valtavasta pihasta ja talosta, nauttien kaikesta huomiosta ihan yksin! Kauneudesta pidetään hyvin huolta ja Kiralla on kaikin puolin oikein mukavaa. Sekin vielä, ettei sillä ole ollut mitään ongelmaa ohittaa koiria lenkillä, vaikka minä taistelin sen ongelman kanssa koko sen eliniän...

Olen nähnyt Kiraa silloin tällöin ja se ilahtuu kyllä nähdessään minut, mutta kyllä se silti tietää ketkä ovat sen omia ihmisiä nykyään. Kesällä 2010 se oli meillä pari viikkoa hoidossa. Ja edelleen vahvistui tieto siitä missä on Kiran parasta olla. Se ei edes halunnut tulla autooni kun huomasi Sinnin siellä. Jouduin sen väkisin ottamaan mukaani. Ensimmäisen viikon se vaan mökötti sängyn alla vaikka kuinka yritin järjestää sille hyvät oltavat. Tokalla viikolla se vähän piristyi ja oli sosiaalisempi, mutta jouduin koko ajan vahtimaan ettei Sinni mene liian lähelle. Kaiken kruunasi se, että Kira sai pissatulehduksen meillä! Ikinä en ole sellaista koirillani tavannut, mutta nyt nähtiin sekin.

Ihaninta oli kun Kira haettiin takaisin kotiin ja oli ratketa riemusta nähdessään omat ihmisensä. Se kävi kyllä moikkaamassa minua kun pyysin, mutta liimautui sinne jalkoihin, ettei häntä enää jätettäisi. Sen koommin totesimme, että ei kannata Kiran tulla meille hoitoon. Kiralla on nyt oma uusi juuri sopiva koti ja ihanat ihmisensä ja olen todella tyytyväinen, että saatoin heidät yhteen. Tietenkin ikävöin hassua pientä öhinäleijonaani, mutta asiat menivät niin kuin menivät. On ihanaa tietää, että tällä kertaa loppu on hyvin. Kira elää ja voi hyvin, sairas koira löysi olosuhteet, joissa voi elää mahdollisimman onnellisen loppuelämän.