Päiväreissu Turkuun

Saatiinpa sittenkin aika Piiralle ennen pääsiästä. Mitäs siitä sitten kertoisi...

Aloitetaan hyvistä asioista. Kira on nyt paljon parempi, kieroutumat on hävinneet niin hyvin kuin voi. Etuosa on kuiva ja kunnossa, oikea etujalka ei enää joudu tekemään ylimääräistä. Siinä se hyvä olikin.

Onneton tosiasia on, ettei valuvika lantiossa parane mitenkään. Se vaikuttaa aina vaikka mitä tekisi. Oikea kylki on edelleen kireämpi kuin vasen ja vammaisen nivelen päällä takana on turvotusta. Se turvotus ei sieltä ikinä häviä, koska johtuu siitä fysiologisesta faktasta, ettei väärin rakentuneen nivelen alueella kierrä kunnolla veri. Takaosan liikeradat eivät ole sitä mitä pitää. Ne ovat kohtuulliset, mutta ei niin hyvät kuin pitäisi.

Saatiin lupa aloittaa spurttailut, varovasti. Puolen tunnin ravin jälkeen pikku hetki irti ja sitten 10 min ravia loppuun. Koiraa tarkkaillen spurttipätkää voi pidentää. Todennäköisesti ikinä ei kuitenkaan päästä niin pitkään pätkään, että Kira jaksaisi kunnon metsälenkkiä. Agilityradan mittanen pätkä voi onnistuakin, mutta ei vielä valovuosiin.

Vaikeinta tässä on se koiran tarkkailu. Mistä sen sitten tietää onko kipeä vai ei. Kira-karpaasi kun ei nykytiedon mukaan herkästä pillitä. Sitten kun se kertoo olevansa kipeä, se on jo tosi kipeä ja on myöhäistä, ollaan menty liikaa takapakkia. Sen kipeysoireita on selän nostaminen, peitsaaminen, ontuminen ja kropan vääntäminen liikkeessä.

Selän nostamista en osaa havaita ilmeisesti ollenkaan, koska sellaista en ole koskaan huomannut. Peitsiä Kira ei ikinä remmissä tee, liian hyvin opetettu. Näiden oireiden tarkkailu pitää siis unohtaa.

Ontumista se harrastaa nyt kun on lunta maassa. Vaikka lunta on vain aavistus, kertyy siitä juuri Kiralle aina paakkuja etujalkoihin ja eihän semmoista jalkaa voi käyttää. Siinä se on kyllä prinsessa, pienikin paakku ja neiti pysähtyy tassu ilmassa odottamaan apua.. Muuten se ei nykyään onnu. Ennen vanhaan juuri se ontuminen oli aina selvä merkki, nyt on tosi kyseessä, ambulanssilla hoitoon. Siis jos se muuten kuin lumen takia ontuu, on paikat jo tosi pahana ja tyyppi ihan todella kipeä. Ja sillon ollaan palattu lähtöruutuun...

Ontumistakaan ei siis voi pitää merkkinä pienestä kipeydestä, että oikean, riittävän rasituksen raja on hienoisesti ylitetty. Jäljelle jää enää se kropan vääntäminen. Se taas on tällaisella vinolantiotapauksella vähän hassu mittari, otushan on syntymävino. Se siis liikkuu aina jotenkin vinosti.

Hienoimmillaan kaikki tassut ovat linjassa, etu- ja takajalka kulkevat samaa uraa, mutta siinä välissä on mutka oikealle. Mutka on useimmiten niin pieni, ettei sitä huomaa karvan alta. Toisinaan sen huomaa ihan selvästi. Karkeampi mutkavaihtoehto on takapään heittäminen vasemmalle, "avotaivutus vasemmalle", sekin voi vaihdella hienoisesta selvään poikittamiseen. Kolmas vaihtoehto on "sulkutaivutus oikealle", takapää heittää oikealle, mutta kroppa on edelleen kaarella oikealle, tällöin siis takapää kulkee suoraan eteenpäin, mutta etupää menee väistöä... On mulla taitava kouluponi.

Vinokin koira pyrkii aina kulkemaan suorassa. Suorana liikkuminen on helpointa ja taloudellisinta. Kira siis kulkee niin suorassa kuin pystyy ja selvään poikittamiseen täytyy olla joku syy. Sen määrästä voisi ehkä siis päätellä kipeyden määrää. Ongelmia tuottaa se onneton tilanne, että Kiran pitää olla remmissä ja remmi aina häiritsee sen luonnollista liikkumista. Kun koira kulkee edellä, menee remmi koiran kylkiä tai selkää pitkin ja hännän ohi. Sekös prinsessaa ärsyttää!

Alunperin Kira ei suostunut kulkemaan ollenkaan taluttajan oikealla puolella. Silloinhan on hyvänen aika riski hihnan koskettamisesta kipeään vasempaan lonkkaan. Tai ainakin remmi vasenta kylkeä sivutessaan aiheuttaa painetta suoristaa kroppa ja se on YÖK! Kira siis kulki varmistelun vuoksi aina mahdollisimman kaukana taluttajan vasemmalla, siis käytännössä etuviistossa vasemmalla. Eihän me paljon remmissä kuljettu, joten en koskaan asiaa kummemmin pohtinut tai merkille pannut. Jälkiviisautta kaikki vaan.

Kun tämä ravilenkkeilytys alkoi, olin tarkkaavaisempi koiran vinoilujen suhteen. Aloin seurata myös remmin vaikutusta ja vähentää sitä. En ole pakottanut Kiraa mihikään vaan enemmän vain yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton. Olen itse alkanut hakeutua remmin kanssa vasemmalle puolelle, ei kuitenkaan kylkeen kiinni vaan ensiksi vaan totuttanut ajatukseen; taluttaja vasemmalla. Nykyään remmi saa jo mennä vasemmaltakin, eikä Kira samantien vaihda puolta. Kylkeen se ei saa koskea oikeastaan kummallakaan puolella, silloin kroppa menee ikäänkuin varmuuden vuoksi vahvaan "avoon" tai "sulkuun", puolesta riippuen.

Näitä tulee mietittyä kun viettää joka päivä pari tuntia siellä remmin päässä ja koko ajan miettii miten se koira nyt liikkuu, onko parempi tai huonompi vai mitä. Pointti tässä taisi olla, ettei se vartalon vinouskaan aina ole niin selvä merkki kipeydestä. Ja edelleenkin olen ihan ulalla, kuinka voin olla varma etten rasita tyyppiä liikaa, vaan juuri sopivasti, jotta kehitystä tapahtuu.